Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Haikein mielin kirjoitamme tätä viimeistä blogipäivitystä. Tänään lähdemme Aucklandista lentoon kohti Suomea. Kuusi kuukautta ja viikko meidän elämäämme on vietetty Uudessa Seelannissa ja se on ollut aivan mahtavaa aikaa. Olemme nähneet ja tehneet enemmän kuin moni paikallinen asukas. Vaikka mennyt kesä ei ole ilmojen puolesta ollut paras mahdollinen, on sää kuitenkin suosinut meidän matkaamme. Pääasiassa olemme taivaltaneet auringon alla ja välttyneet kaikilta myrskyiltä ja tulvilta, joita olemme seuranneet vain uutisten kautta. Olemme kulkeneet maata ristiin rastiin. Montaakaan tietä ei löydy, mitä ei olisi ajettu. Pohjois-saarella Coromandel ja Northland jäi vielä näkemättä, mutta täytyyhän jotain jättää seuraavaankin kertaan. Olemme asuneet monessa kodissa ja tavanneet lukuisia ihania ihmisiä. Olemme patikoineet satoja kilometrejä ja uineet kaikilla rannikoilla. Kuvia on kertynyt kuutisen tuhatta. Pelkkää lomailua matka ei ole ollut, vaan myös kokopäiväistä opiskelua. Timo on suorittanut 60 opintopisteen ja Jonna 85 opintopisteen verran yliopisto-opiskelua verkon välityksellä. Taika ja Oulakin ovat opiskelleet ahkerasti ja saaneet käytyä kaikki luku- ja tehtäväkirjat läpi, samat, mitä koulukaverit Suomessa. 

Nyt toukokuun lopussa täällä on syksy ja talvi häämöttää ihan nurkan takana. Pimeys tulee jo kello viisi ja aamuisin on lasit jäässä.  Alkuperäinen ajatus oli viettää täällä kokonainen vuosi ja nähdä kaikki vuodenajat. Päivien lyhyys ja ajoittainen kamala viima ulkona ajaa kuitenkin sisätiloihin, missä tekeminen on aika rajallista. Vaikka talot ovat mukavia ja viihtyisiä, ei niissä ole minkäänlaisia eristyksiä, joten Suomen kesä alkoi vaan houkutella ja päätimme palata kotiin jo aikaisemmin. Viikon päästä - kesäkuun alussa - oli lasten määrä aloittaa koulu Gisbornessa ja varsinkin Taika odotti sitä kovasti. Hänkin kuitenkin suostui lähtemään kotiin, kunhan pääsee vaihto-opiskelemaan iän antaessa siihen myöten. Kaikki se, mitä reissu on antanut meille, selviää varmaankin vasta kuukausien ja vuosien kuluttua, kun muistelemme matkaa ja seuraamme Taikan ja Oulan kasvamista näiden uusien kokemusten saattelemina.

Nyt on kiitosten aika, jotka välitämme tätä kautta niille, joiden uskomme blogia lukevan. Kiitos Sirpalle ja Paulille, jotka Levillä asuessaan innostivat ja kannustivat meidät matkaan, sekä auttoivat järjestelyissä. Kiitos myös mahdollisuudesta käyttää iloista kotianne Ngakuta Bayssa muutamaan kertaan. Kiitos Marialle ja Davidille, jotka ottivat meidät Aucklandissa vastaan ja lähettivät taas kotimatkaan, sekä myöskin majoittivat ja auttoivat kaikenlaisissa järjestelyissä. Kiitos Karille ja Tytille, sekä erityisesti mummoille, jotka matkustitte tänne maailman ääriin meitä tapaamaan. Nyt meillä on asioita, joita voimme yhdessä muistella. Kiitos Sinille kaivatusta seurasta, käännösavusta ja kekseistä J Kiitos Äkäslompolon koululle säännöllisestä blogin seuraamisesta ja kommenteista. Blogia on erityisen mukavaa kirjoittaa, kun tietää, että sitä siellä odotetaan ja aina saa paluupostia. On myös mukavaa ja helppoa palata takaisin kouluun, koska tuntuu, että kaverit oikeasti odottavat meitä siellä. Kiitos Kuukkelille, joka liverteli matkastamme Helsingissä matkamessuilla. Liverryksen kuuli mm. Tellun perhe Vantaalta. Heille vierailemamme paikat olivat entuudestaan hyvin tuttuja ja saimme heiltä sähköpostitse paljon hyviä matkavinkkejä, kiitos Tellu! Kiitos kaikille blogia seuranneille ja etenkin kommentoineille. Blogissa on puolen vuoden aikana ollut käyntejä yli 4000 kappaletta! Se on melkoinen määrä, joten eri kävijöitä täytyy olla useita satoja. Mahtavaa, että niin monet ovat olleet kiinnostuneita matkastamme. Lopuksi on kiitettävä itseämme, että olemme jaksaneet sietää toisiamme intensiivisesti näinkin pitkän ajan. Uudet matkat ovatkin jo suunnitteilla, joten jatkoa tässäkin blogissa saattaa vielä seurata. Nyt kuitenkin hiljenemme hetkeksi. Pikaisiin tapaamisiin Suomen kesässä, entiset yhteystietomme pelaavat taas.

Kuvia: http://www.magictrip.kuvat.fi/kuvat/35.+J%E4%E4hyv%E4iset+ja+parhaat+palat/

Lampaista

Ensimmäinen lammas saapui Uuteen Seelantiin kapteeni Cookin matkassa 20. toukokuuta 1773.
1800-luvun puolivälistä lampaiden tuonti vain kiihtyi kasvavan maahanmuuton mukana. Lammasteollisuus kasvoi silmissä, metsät poltettiin ja hakattiin laidunkäyttöön ja lampaat vain lisääntyi. Vuonna 1882 ensimmäinen laivalasti lampaita lähti matkaan Uuden Seelannin etelä-saarelta Dunedinista kohti Lontoota  - jäädytettyinä. Siitä alkoi valtava lampaan lihan vienti, joka jatkuu edelleen. 1980 -luvulla jokaista uutta seelantilaista kohti oli 20 lammasta (1982 oli arviolta 70,3 miljoonaa lammasta). Nykyisin luku on pienempi, arvioiden mukaan jokaista asukasta kohti olisi 12 lammasta (tot. 43,1 lammasta). Lampaat elävät keskimäärin 1400 lampaan laumoissa, joita maassa on n 36.000 kpl. Laumoja siirrellään laitumelta toiselle pari kertaa viikossa, jotta niillä riittää tuoretta ruokaa. Ruohohan kasvaa suurimmassa osassa maata ympäri vuoden. Laumojen siirtämiseen käytetään koiria. Uudessa Seelannissa työskentelee yli 200.000 koiraa mm. lammas- ja nautakarjan parissa (nautakarjaa n 6,5 milj.).

Lampaat keritään kerran vuodessa, joskus kahdesti. Sen voi tehdä mihin vuodenaikaan tahansa. Yleensä keritsijä tulee lammastilalle, johon on rakennettu kerintää varten katos tai vaja. Keritsijällä on jaloissaan nahkaiset mokkasiinit, jotka näyttää siltä kuin nahanpalat olisi vain kääritty ja nyöritetty jalan ympärille. Niiden tarkoitus on suojata keritsijän jalkoja puutikuilta ja kosteudelta. Jaloillaan keritsijä pitää lampaat aloillaan ja kovat kengät satuttaisivat lammasta. Keritsijöillä on myös omat henkilökohtaiset kerimissakset tai trimmeri, vähän samanlainen, kuin mitä koirilla käytetään.  Ammattilaiskeritsijällä menee yhden lampaan kerimiseen aikaa alle 2 minuuttia ja villa irtoaa yhtenä kappaleena, kuin lampaalta riisuttaisiin takki. Keritsemisen maailmanennätystä pitelee uusi seelantilainen Rodney Sutton, joka vuonna 2000 pidetyssä kilpailussa keritsi 839 lammasta yhdeksässä tunnissa.

Me olemme palanneet Waipukurauhun, sinne mistä matkamme alkoi. Oli mukava nähdä Murray ja Trish, jotka olivat ensimmäinen paikallinen tuttavuutemme. Tuntui kuin olisi tullut kotiin, täällähän me vietimme ensimmäiset 6 viikkoa marraskuun lopusta alkaen. Kissat tietenkin pakenivat heti meidät nähtyään, aivan kuten kävi viimeksikin. Olemme täällä vain muutaman päivän kissoja ruokkimassa isäntäväen matkan ajan. Olemme laittaneet puutarhaa kuntoon syyskylvöä varten ja keränneet vähän siemeniä ja yrttejä mukaan. Viikon päästä tähän aikaan olemme takaisin Suomessa. Kannattaa kuitenkin katsoa blogia vielä ensi viikolla…

Kuvia: http://www.magictrip.kuvat.fi/kuvat/34%20Lammasmaista%20touhua/

Viinin valmistus

Viinin valmistus Uudessa Seelannissa on vielä varsin nuorta. Vaikkakin viinin viljely alkoi jo 1800-luvun puolivälissä englantilaisten siirtolaisten toimesta, on Uusi Seelantilainen viini noussut kansainvälisesti merkittäväksi vasta 1970 -luvun lopulla. Viimeisten vuosikymmenien aikana viinin vienti on kasvanut exponentiaalisesti, vuonna 1982 Uudesta Seelannista vietiin puoli miljoonaa litraa, vuonna 1992 yli 7 miljoonaa litraa ja vuonna 2006 yli 57 miljoonaa litraa viiniä ulkomaille. Tässäkin bisneksessä on suomalaisilla sormensa pelissä. Torniolainen Satu Lappalainen hyörii viinitilallaan etelä-saarella Blenheimissä Kiwi-miehensä kanssa. Meillä oli ilo tavata myös Sadun äiti, joka tulee vuosittain apuun rypäleviljelmille. Heidän rypäleistään valmistettuja viinejä löytyy Alkoon hyllystä ja tilausmyynnistä: http://www.vicaragelane.co.nz/fi/. Toinen ihastuttava nainen, Outi Jakovirta, työskentelee pohjois-saarella Martinboroughssa Julicherin viinitilalta: http://www.julicher.co.nz/. Uskon, että molemmilla tiloilla lappaa suomalaisia turisteja visiitillä kyllästymiseen asti, siitä huolimatta pääsimme tutustumaan heidän kauttaan viininteon saloihin omalla kielellämme.

Etelä saaren Marlborough on varmaan suomalaisittain tunnetuin Uuden – Seelannin viinialue. Satu Lappalaisen ja hänen miehensä (on muuten kartturi rallin MM-sarjassa Skodan tallissa) viinitila Vicarage Lane tuottaa valkoviinejä Sauvignon Blanc ja Riesling – rypäleistä. Punaviini tehdään Pinot Noir -rypäleestä, joka oikeastaan kasvatetaan lähempänä Kaikouraa heidän sopimustilallaan.

Tänä vuonna he lanseerasivat myös kuohuviinin, joka on ollut jonkinasteinen menestys, sillä heidän koko tuotantonsa sen osalta vietiin käsistä. Vicarage Lanen (suom. Pappilan kuja) tuotanto myydään lähes kokonaisuudessaan Alkolle, joten käykääpähän katsomassa valikoimaa Uuden-Seelannin kohdalta. Pullojen etiketissä on toisen eteläsaaren suomalaisen kädenjälki. Ylläsläisille ja Leviläisille tuttu Sirpa Ala-Lääkkölä on luonut etiketissä olevat taideteokset. Vicarage Lane sai muuten nimensä Englannissa. Kun tilaa rekisteröidessä nimeä kysyttiin Johnilta puhelimitse, hän sattui olemaan Englannissa. Ikkunasta näkyi katukyltti ”Vicarage Lane” ja niin nimi syntyi. Pappilan kujia on kuulemma tosi paljon Englannissa.

Tilalla kasvatetaan rypäleet arvostetun asiantuntijan valvonnassa. Hän määrää milloin rypäleet poimitaan ja milloin mitäkin tehdään. Rypäleet kulkevat täältä käsittelyyn, jossa ne annetaan käydä ennen pullottamista. Tilalla ei tehdä rypäleiden käsittelyä, käymistä ja pullotusta, vaan se hoidetaan siihen erikoistuneen liikkeen kautta.

Pohjoissaarella viiniä viljellään erityisesti Martinboroughin alueella Wellingtonin itäpuolella sekä Napierin ja Gisbornen ympäristössä. Martinborough on kuuluisa etenkin Pinot Noir- punaviineistään ja Gisborne taasen Chardonnay -viineistään. Outin esittelemä Julicherin viinitila valmistaa viininsä itse alusta loppuun. Vieraillessamme tilalla toukokuun alussa sadonkorjuu oli jo ohitse. Tilalla oli käynnissä rypäleiden murskaus, jonka jälkeen marjamehun annetaan käydä suurissa sammioissa ennen tynnyrikypsytystä. Saapuessamme paikalla eräs työntekijä seisoikin haarojansa myöten rypälesammiossa, lapioimassa rypäleseosta siivilälaitteeseen. Hänellä oli eräänlaiset kahluusaappaat jalassaan ja oli muutenkin pukeutunut säädyllisesti. Kertoivat että avosammioita polkiessa eivät höyryt pääse päätä sekoittamaan, mutta umpisäiliöiden kanssa pitää kuulemma olla huolellinen. Julicherin punaviini oli taivaallista, yksi parhaita maistamiamme Pinot Noiria. Tilat ottavat mielellään vieraita vastaan ja myyvät tuotteitaan kulkijoille. Marketeista tosin saattaa löytää samat viinit edullisemmin, mutta se ei ole sama asia. Nyt näillä viineillä on tarina ja tiedätte viinistä vähän enemmän. Käykääpä Alkon hyllyllä tai tilausvalikoimissa ja kokeilkaa!                                                                                                                                                       

Viime kerralla lupaamani videopätkät maoriesityksestä eivät ole suostuneet latautumaan julkiseen katseluun. Yritämme uudestaan heti kun pääsemme sellaiseen paikkaan, jossa nettiyhteys on tehokkaampi. Tällä välin voitte ihailla kuvia luontoretkistä, joita teimme mummojen kanssa.

                                                                                                                                                       

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/33.+VIinin+valmistus+ja+retkeilykuvia/

Puolen vuoden kokemuksella

Nyt on puoli vuotta takana Uudessa Seelannissa. Vaikka ilmastollisesti kesä on ollut surkea, on se meidän mittapuiden mukaan kuitenkin ollut erittäin kaunis, hyvin samanlainen kuin Suomen kesä. Lämpöä on piisannut, vaikka on paljon sadellut. Me olemme olleet hyvin onnekkaita kelien suhteen, olemme pääasiassa oleskelleet aurinkoisissa ilmanaloissa ja myrskyt ovat olleet juuri sillä toisella saarella kuin me. Vaikka paikallisten mukaan näin surkeaa kesää ei ole ollut miesmuistiin, on maa ilmastollisesti muutenkin haastava. Saman päivän aikana voi kuuleman mukaan kokea kaikki neljä vuodenaikaa.

Luonto on vaikuttava. Vaikka suurin osa metsistä on aikoinaan hakattu laidunmaiksi, on pinta-alasta rakennettua ja asuttua vain n 20 %. Kumpuilevat niityt ja jylhät vuoristot ovat meidän silmään hyvin erikoisia ja niitä riittää silmänkantamattomiin. Metsät ovat pusikkoisia ja niin tiheitä, ettei niihin ole asiaa kuin poluille. Sateellakaan ei metsäpoluilla juuri voi kastua, ellei ole kovin ylhäällä vuoristossa, jossa puusto on harvempaa. Metsäiset vuoristoalueet esim. etelä-saarella voivat olla hyvinkin tutkimattomia. Mm Milford Soundsin ympäristöön on vuosikymmenien aikana tippunut kymmenkunta pienlentokonetta, joista 4 on vieläkin kateissa. Uuden Seelannin luonnossa ei ole lainkaan myrkyllisiä eläimiä, eikä yhtäkään käärmelajia. Ainoat vaarat luonnossa ovat haastavat vuoristopolut ja nopeasti muuttuva ilmanala.

Paikalliset ovat hyvin aktiivista ulkoilmakansaa, jotka retkeilevät ja liikkuvat luonnossa ahkerasti. Se, että shortseissa pärjää vuoden ympäri edesauttaa tietenkin luonnossa liikkumista. Ulkoilmassa viihdytään myös puutarhassa, tuottavathan ne satoa ympäri vuoden. Puutarhat ovat pääasiassa todella monipuolisia ja huoliteltuja. Lähes kaikki asuvat pientaloissa, joissa on aina pieni tai suurempi piha. Näitä kutsutaan life style block:eiksi, muutama kana ja pari lammasta tai lehmäkin kököttää usein ikkunan alla. Kerrostaloja on ainoastaan muutamassa suurkaupungissa. Laitoimme tällä kertaa kuvia erilaisesta pihataiteesta, jota näkee paljon.

Ihmiset kaikkialla ovat todella ystävällisiä ja kiinnostuneita meistä. Erotummehan heti joukosta kun avaamme suumme. Suomalaisia pidetään täällä hyvinä ihmisinä, vaikkakin täällä suomalaisia kuuleman mukaan tapaa perin harvoin ja aika harva on meikäläisiä kohdannut. Pinta-alan ja väkiluvun mukaan mitattuina Suomi ja Uusi Seelanti ovat samankokoisia ja mielestämme ihmisetkin hyvin samankaltaisia samanlaisilla arvoilla varustettuja. Olisipa vaan hauskaa järjestää tänne leirikoulumatka Äkäslompolon koulun kanssa!

Mitä täällä eläminen sitten maksaa? Lähes kaikki on hieman halvempaa kuin Suomessa. Tosin euron kurssin heikentyessä kovaa vauhtia, alkaa hinnat olla aika samalla tasolla. Palkat täällä ovat huomattavasti pienemmät, joten elintaso on meillä Suomessa korkeampi. Tämän päivän kurssin mukaan laskettuna meidän 4-henkisellä perheellä on kulunut rahaa ruokaan keskimäärin 650 € / kk. Kokkaamme kaikki ruokamme itse. Ravintoloihin olemme tuhlanneet n 100 € / kk, lähinnä pikaruokalounaisiin. Ruokakauppojen suhteen täällä on sama tilanne kuin Suomessa. 3 suurta markettiketjua New World, Countdown ja Pack’n Save palvelevat päivittäin kaupunkien laitamilla aamusta myöhäiseen iltaan. Kukin supermarketti myöntää asiakkaillensa bensaetukuponkeja ostosten määrän perusteella. Bensaa jakelee 3-4 suurta toimijaa: BP, Shell ja Caltex. Me olemme puolen vuoden aikana ajaneet maata ristiin rastiin 15.000 km:n verran. Bensakulumme on ollut keskimäärin 370 € / kk. Talonvahtipestiemme aikana kilometrejä ei juuri kerry, koska lemmikit eivät yleensä anna myöten pitkille retkille. Majoituksiin olemme käyttäneet rahaa keskimäärin 370 € / kk. Tämä käsittää puolen vuoden aikana yhteensä 54 yötä leirintäalueilla tai hostelleissa, sekä autossa, koska silloinkin olemme olleet leirintäalueella mukavuuksien (wc, suihku ja keittiöt) äärellä. Kodinvahtipestejä meillä on ollut kaikkiaan 6 kpl, kaikki 2-6 viikon mittaisia. Näitä on saatu suhteellisen helposti, varsinkin kun olemme saaneet suosituksia tekemistämme paikoista. Saamme usein myös tarjouksia, eli enää ei tarvitse tehdä kovin paljoa töitä niiden hakemisen eteen. Yksin Uudessa Seelannissa on 5 www-sivustoa, joista löytyy kotivahtipestejä. Me olemme käyttäneet seuraavia: http://www.housecarers.com/ ja http://www.kiwihousesitters.co.nz/. Eräs varteenotettava vaihtoehto matkustaa Uuteen Seelantiin on kodinvaihto: http://www.homeexchange.com/. Täällä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tulisivat Suomeen pariksi viikoksi ja antaisivat oman kotinsa tai loma-asuntonsa käyttöön joko samanaikaisesti tai eriaikaisesti.

Olemme pyrkineet tekemään ja näkemään mahdollisimman paljon. Erilaisiin pääsylippuihin olemme käyttäneet rahaa keskimäärin 440 € / kk. Kaikki aktiviteettimme olemme tehneet lasten ehdoilla. Ilman heitä extremiä olisi ehkä ollut paljon enemmän … tai ehkä sittenkin vähemmän J

Rahaa luonnollisesti kuluu myös kaikenlaisiin ostiksiin ja niillä olemmekin täyttäneet mummojen matkalaukut.

Menneellä viikolla olemme käyneet mummojen kanssa Napierissa, Taupossa ja Rotoruassa. Kaikki em. ovat meille jo entuudestaan tuttuja paikkoja, ja myös teille, jotka olette tarinamme niistä lukeneet ja kuvat katsoneet. Laitoimme joitakin kuvia matkan varrelta, sekä taas yhden videopätkän Maorien sotakanootista, minkä mekin näimme nyt ensimmäistä kertaa vieraillessamme Rotoruassa Maorikylässä, nyt eri kylässä kun tammikuussa. Huomenna lähdemme viemään mummoja Wellingtoniin, josta he lentävät Singaporeen pariksi päiväksi humputtelemaan kahdestaan. Me palaamme Miss Greyn seuraksi Waipawaan vielä pariksi viikoksi, jonka jälkeen taas kohti uusia seikkailuja.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/32.+Puutarhataidetta+ym/

Nyt on mummotkin saatu tänne pallon alapuolelle. Lennot Singaporen ja Sidneyn kautta olivat heidän mielestään paljon luultua helpommat, mutta niinhän se on kun varautuu pahimpaan. Olipa ihanaa saada tuliaisiksi hapankorppuja, ruisleipää ja salmiakkiaakkosia. Ja niin iloinen yllätys oli Kuukkelin kaikki tämän vuoden numerot. Kiitos Eero! Kiitos myös kaikista terveisistä, mitkä mummot toivat mukanaan, sekä koulukirjoista… haittaako, jos syksyn matematiikat on kohta jo tehdyt? Yövyimme yhden yön Wellingtonissa karistaen pahimman matkaväsymyksen pois mummoilta. Toisena päivänä ajoimme Waipawaan, jossa Miss Grey meitä jo nälkäisenä odotti. Meillä on vilkas viikko edessä, kun näytämme vieraillemme paikalliset nähtävyydet. Paljonkaan kerrottavaa menneeltä viikolta ei ole, joten palaamme vähän vanhempiin tapahtumiin.

Laitoimme kuvia tippukiviluolasta, jonka sattumalta löysimme Etelä-Saarella helmikuussa ajellessamme. Tämä Ngarua Caves -luola sijaitsee Takaka Hillin kupeessa, lähellä Abel Tasmanian luonnonpuistoa Poharan ja Nelsonin välissä. Ajattelimme poiketa kahville vuoristossa ja siellähän oli tämä valtavan hieno luola. Tarinan mukaan alun perin tämän luolan löysi H.B. Everett -niminen poika vuonna 1876. Tuolloin 17 -vuotiaana hän oli ollut vuorella vaeltelemassa ja vahingossa tipahtanut luolaan. Hänen nimensä komeilee kynällä kirjoitettuna luolan seinässä yhdessä tuhansien muiden nimien kanssa, jotka ovat myöhemmin raapustettu sinne. Luola on 300 metriä pitkä ja todella tilava suuren ryhmän kulkea sen lävitse.
Tippukiviluolia esiintyy erityisesti seuduilla, missä kallioperä on kalkkikiveä. Kalkkikivi koostuu enimmäkseen kalsiitista. Tippukivet muodostuvat, kun luolan katosta tippuu kalsiittipitoista vettä. Kiviaines voi saostua kattoon puikkomaiseksi muodostumaksi, joka muistuttaa muodoltaan jääpuikkoa. Erityisen tippukiviluolan kattoon syntyneistä puikkomaisista muodostumista käytetään nimitystä stalaktiitti, kun taas niiden alapuolelle luolan pohjalle muodostuvista pylväistä käytetään nimitystä stalagmiitti. Stalagmiitti voi lopulta kasvaa kiinni stalaktiittiin, joten niistä voi muodostua yhtenäinen kivipylväs. Tippukivien muodostuminen voi kestää tuhansia vuosia ja ne voivat kasvaa jopa 20-metrisiksi. yhden senttimetrin pituinen pätkä ottaa 60 vuotta kasvaakseen!

Tämä luola oli suljettuna useita kymmeniä vuosia, koska vierailijat katkoivat tippukivipuikkoja mukaansa. Nyt sinne pääsee opastettujen kierrosten muodossa ja luolaan on merkattu joitakin kiviä, mitä saa koskea. Kun opas sammutti valot, oli pimeys niin sankkaa, ettei siellä nähnyt kertakaikkiaan mitään. Luolasta löytyykin paljon lintujen ja muiden eläinten jäänteitä, jotka ovat vahingossa joutuneet luolaan jostain reiästä, mutta eivät ole löytäneet pois.

Luolassa on mahtava akustiikka ja täällä onkin pidetty useita hääjuhlia. Luolan suurinta tilaa kutsutaan katedraaliksi ja sinne mahtuu yli sata ihmistä. Se on todella vaikuttavan näköinen hienon valaistuksensa ansiosta.

Äkäslompolon koulussa ilmeisesti runosuoni on kukkinut ja toivottiin meiltäkin runoilua. Taikapa teki työtä käskettyä:

sisilisko

Oli sisilisko,

joka oli melkein kuin disko .

Se meni metsään,

eikä siellä ollut ketään.

Se etsi ystävää,

mutta löysi kuitenkin myytävää.

Hän löysi liskon,

joka oli hänen sisko.

Nyt hänellä oli ystävä,

eikä hänellä ollut myytävää.

Tässä vielä lisää Taikan terveisiä:

Hi Äkäslompolo!

I am in   Waipawa.

Here is fun.

I have got  friends here.

Two girls and one boy.

Girl’s names are Alisia 6 years old and Mia 8 years old.

Boy‘s name is  Eppi 10 years old.

Alisia and Mia are very friendly.

My grannies are here also.

Winter is coming.

Hurray!

But I can’t skiing.

Silly.

I have got new cool Legos here.

Here is very windy.

Taika and all family.

Kuvia:  http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/31.+Tippukivi%E4/

Tarinointia Waipawassa

Taas on viikko vierähtänyt viimeisestä blogi-päivityksestä. Aika kuluu kuin siivillä ja olemme siirtyneet takaisin pohjois-saarelle samoihin maisemiin, missä vietimme ensimmäiset kuusi viikkoamme Uudessa Seelannissa. Palataan kuitenkin viikon takaiseen, jolloin pakkasimme kimpsumme ja kampsumme leppäkertun näköiseen autoomme Rangiorassa Christchurchin pohjoispuolella ja suuntasimme vuorille. Olimme aikaisemmin ajaneet Hanmer Springs –nimisen aktiivilomakeskuksen ohi ja kuulleet sen jälkeen siitä paljon hyvää. Päätimme itsekin lomailla parin päivän ajan ennen siirtymistä seuraavaan vastuulliseen kodinvahtitehtävään. Vuokrasimme maastopyörät ja ajelimme helppoja metsäreittejä sekä kävimme kylpemässä kuumissa lähteissä paikallisessa Spassa.

Viikon puolivälissä ajoimme tuttuja reittejä Kaikouran kautta Blenheimiin ja Pictoniin, mistä matkasimme lautalla Wellingtoniin. Myös Wellingtoniin tutustuminen oli aikaisemmalta käynniltä jäänyt lyhyeksi, joten vietimme nyt useamman päivän tässä pääkaupungissa.  Kävimme katsomassa Weta Cavessa, miten elokuva-animaatioita tehdään digitaalisin menetelmin. Weta Studio on toteuttanut parinkymmenen vuoden ajan kaikki merkittävät digitaalitehosteet mm. elokuviin Taru Sormusten Herrasta, King Kong, Avatar, Tintin seikkailut ja Narnian tarinat vain muutamia mainitaksemme. Wellingtonin studio työllistää n. 3000 alan ammattilaista, jotka rakentavat pienoismalleja, maskeja, luovat maailmoja, tekevät efektejä ja animaatioita elokuviin. Amerikkalainen ohjaaja James Cameron suunnittelee uudessa elokuvassaan käytettävän 72 ruutua sekunnissa aiemman 36 ruudun sijaan. Yhden ruudun tekemiseen menee 100 miestyötuntia. Jos sekunnissa on 36 ruutua, menee yhden sekunnin tuottamiseen 3600 miestyötuntia, jne. Näiden efektien johdosta esim. Avatar –elokuvan tuotanto tuli maksamaan yli miljardi US-dollaria!

Toinen mielenkiintoinen kohteemme oli Wellingtonin eläintarha, jossa pääsimme parin metrin etäisyydelle leijonista ja gepardeista. Syötimme kirahveja ja naureskelimme paviaaneille. Vaikuttavinta eläintarhassa oli kuitenkin seurata kererulle tehtyä kirurgista operaatiota. Kereru on Uusi-Seelantilainen kyyhkynen. Tämä yksilö oli kaksi päivää aikaisemmin lentänyt päin ikkunaa ja tuotu elintarhan sairaalaan. Röntgenkuvissa huomattiin, että rintalasta oli murtunut ja se painoi linnun sydäntä. Ilman asianmukaista operaatiota se tulisi kuolemaan. Seurasimme valtavista lasisista ikkunoista, kun kaksi kirurgia ja kaksi avustajaa tekivät sydänleikkausta linnulle. Ulkopuolella oli lisäksi monitorit, joista pystyi seuraamaan leikkaushaavaa lähikuvassa ja kaiuttimista kuului toisen avustajan selostus leikkauksen etenemisestä. Lintua operoitiin kahden tunnin ajan, mutta lopulta se menehtyi verenhukkaan. Lintua yritettiin vielä elvyttää sydänhieronnalla, mutta tuloksetta. Tämä osoitti kuitenkin, kuinka tärkeinä luontokappaleita täällä pidetään ja kuinka paljon näiden eteen tehdään töitä, jos mahdollista.

Wellingtoniin meillä on ilo vielä palata ainakin kahdesti. Ensin viikon päästä vastaanottamaan tärkeitä ja kauan odotettuja vieraita ja toisen kerran, kun saattelemme vieraamme kotimatkalle.

Wellingtonin jälkeen kävimme kylässä erään paikallisen pariskunnan kotona. Kiitos Tuulalle, Donin ja Meganin yhteystiedoista. Hauska yllätys oli, että Jonna oli vuonna 1998 Zimbabwessa ryhmämatkalla, jossa myös Don oli mukana. Koskaan ei voi tietää keneen sitä törmää…

Olemme nyt Waipawassa vain 7 kilometrin päässä Waipukurausta, jossa teimme ensimmäisen kodinvahtipestimme. Ilmeisesti meihin oltiin tyytyväisiä, koska tätä kohdetta tarjottiin meille neljäksi viikoksi. Talon emäntä, vanha leskirouva, lähti sukuloimaan Eurooppaan ja me ruokimme talon toista keski-ikäistä leidiä, Miss Greyta. Hän on leppoisa maatiaiskissa, joka nauttii aamuteen ja iltapäivän kala-aterian tiettyyn kellon aikaan, molemmat mikrossa lämmitettyinä. Talo on suuri ja hienolla paikalla kukkulan laella. Tässä talossa, kuten niin monessa muussakin, harjoitetaan pienimuotoista B&B toimintaa (bed and breakfast). Meillä onkin kohta talon kaikki makuuhuoneet arvokkaassa käytössä, mutta siitä lisää viikon kuluttua.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/30.%20Wellington/

Tarinointia Rangiorassa

Kesäinen keli se vaan jatkuu vaikka ruska näkyykin jo luonnossa. Päivät ovat helteisiä, mutta illalla pimeys koittaa jo kahdeksan aikoihin ja silloin valtaa kylmyys ulkona ja sisällä. Täällä talot ovat rakennettu aika heppoisesti, eivätkä juuri pidä lämpöä sisällänsä. Kaikki lattiat onkin yleensä vuorattu kokolattiamatoilla ja sängyissä on sähkölämmitteiset patjat. Joissakin taloissa on ilmanlämpöpumput. Tietenkin tulisijat ovat lämmittäneet, mutta täällä Christchurchin lähellä lähes kaikissa taloissa ovat piiput tuhoutuneet maanjäristyksissä. Kävimme kyläilemässä erään arkkitehdin luona joka oli kovin kiinnostunut Suomalaisesta talonrakennusteollisuudesta. Hänen mukaansa täällä olisi paljon opittavaa meiltä. Uudessa Seelannissa talot ovat rakennettu kestämään 50 vuotta, mikä ei ole kovin kestävää kehitystä. Nyt kun maanjärsityksen jälkiä korjataan ja laaditaan uusia rakentamissäädöksiä, tulee näihinkin asioihin varmasti muutos. Paljon ovat silti asiat kehittyneet. Sen saimme tuta Christchurchiin rakennetussa Ferrymead perinnekylässä. Hyppäsimme siis ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin ja näimme minkälaista oli elämä silloin, kun englantilaiset siirtolaiset alkoivat asuttaa tätä maata. Kylässä kaikki oli toimivaa, joten oli mielenkiintoista nähdä miten painokoneet toimivat, miten telex-laitteita käytettiin, miten elokuvaprojektorit toimi, miten ruokaa kokattiin, minkälainen oli kabaree-esitys - ja kaikki autenttisessa ympäristössä. Erityisen jännittävää oli käydä koulussa ja nähdä, kuinka opettaja piti järjestystä ja kuria. Pulpetit olivat leveitä, mutta siihen aikaan yhdessä pulpetissa istui 6 oppilasta, koko luokassa 60 oppilasta. Kukaan ei saanut puhua, eikä edes hymyillä. Me emme onneksi saaneet opettajan viivoittimesta sormillemme, kuten vasenkätiset saivat. Pulpeteissa ei ollut tilaa vasenkätisille, koska silloin kyynärpäät kolisivat yhteen ja lisäksi vasenkätisillä oli ongelmia, musteella tehdyn kirjoituksen kanssa, mikä tuppaa tuhraantumaan. Rakennukset, junat, bussit ja raitiovaunut, sekä kaikki koneet on kerätty tänne yhteen paikkaan ja kunnostettu vapaaehtoisvoimin. Paljon oli vielä kunnostettavaa, sillä maanjäristys oli tehnyt täälläkin suuria tuhoja, mutta heillä oli myös paljon vanhoja lentokoneita, helikoptereita, johdinautoja, taloja ja hirvittävä määrä vanhoja aparaatteja, jotka voi kovalla työllä saada vielä toimiviksi. Perinnekylässä toimii 20 yhdistystä käsittäen tuhansia ihmisiä. Pääasiassa he ovat eläkeläisiä, jotka entisöivät ja pitävät kylää avoinna vuoden jokaisena päivänä saamatta siitä palkkaa.

Vapaaehtoistyö on täällä Uudessa Seelannissa yksi merkittävä voimavara. Lähes kaikissa museoissa opaspalvelut tehdään vapaaehtoisten voimin, kaupungeissa turistikierrokset ja lisäksi kaikki lukemattomat tapahtumat, joita maa on pullollaan. Nämä näkyvät turistin silmin. Näiden lisäksi vapaaehtoistyötä tehdään todella paljon sivistys- ja sosiaalialoilla, rakentamisessa, eläinten- ja luonnonsuojelussa, jne. Jo koulussa lapsetkin tutustutetaan ja osallistetaan vapaahetoistyöhön, esim koulujen loma-aikoina he pukeutuvat perinnekylässä vanhanaikaisiin vaatteisiin ja elävöittävät näin kylää omalta osaltansa.

Nyt koulut ovat kahden viikon syyslomalla. Seuraava kahden viikon mittainen talviloma on kesä-heinäkuun vaihteessa ja taas kahden viikon kevätloma syys-lokakuun vaihteessa. Joulukuun puolivälissä alkaa kuuden viikon kesäloma. Me sitä vastoin olemme ahkeroineet koulu- ja opiskelutehtävien parissa täällä Rangiorassa. Tämä on mukavan pieni n 12.000 asukkaan kaupunki. Tosin keskustan katukuva on muuttunut täysin kuukauden takaisesta, jolloin kävimme täällä tutustumassa. Nyt puolet pääkadun liikkeistä on suljettuina siltä varalta, että rakennukset romahtaisivat. Osa rakennuksista on saanut pieniä halkeamia vuoden takaisessa maanjäristyksessä, mutta osa on suljettu sen vuoksi, että viereinen talo saattaa sortua tai siksi, että uusien säännösten mukaan talo ei ole rakenteiltaan tarpeeksi kestävä. Tänään olemme kuitenkin hyvästelemässä tämän talon ja sen ihastuttavan Baxter-terrierin ja CD-kissan. Baxterin kanssa kaupungilla liikkuessa saa taatusti seuraa, sillä hän vetää lähes kaikkien huomion puoleensa. Kaikki vanhemmat haluavat lastensa silittävän Baxteria ja olemme koiraa ulkoiluttaessamme kuulleet kymmeniä kertoja kuinka urhea koira se on. Tässä linkissä löytyy selitys Baxterin saamaan suosioon.

Kuvia: http://www.magictrip.kuvat.fi/kuvat/29.+Rangiora/

Dunedin

Dunedin on yli 100 000 asukkaan yliopistokaupunki, jossa on paljon kansainvälisiä opiskelijoita. Tämä tietysti näkyy kaupungin iltaelämässä ja ravintoloiden määrässä. Dunedinin sanotaankin muistuttavan Edinburghin kaupunkia Skotlannissa myös arkkitehtuurin takia, sillä täällä on paljon Edwardin ja Victorian aikaisia rakennuksia. Merkittävimmät ovat hulppea rautatieasema ja Larnachin linna, joka on samalla Uuden Seelannin ainoa linna. 

Ajoimme etelästä valtatie 1 pitkin suoraan Dunedinin keskustaan ja tykästyimme kaupunkiin heti. Koska yöt alkavat olla kylmiä, halusimme myös katsoa keskustan majoitusvaihtoehtoja sisätiloissa. Pian löysimmekin tosi viehättävän hostellin, josta saimme huoneen ja kaksi kerrossänkyä punkkineen. Täällä meillä oli taas ylellistä lämpimine suihkuineen ja näköalakeittiöineen. Päätimme olla täällä kaksi yötä ja tutustua nähtävyyksiin rauhassa.

Kävimme kaupungin hulppeassa museossa (Otago Museum), missä oli aivan liikaa nähtävää yhdelle kerralle. Täällä oli myös Polynesian ja Melanesian pikkusaarista kertova näyttely. Mieleenpainuvinta oli ehkäpä ihmisen hampaista tehty hieno kaulanauha. Täältä jatkoimme Larnachin linnaan noin 10 km:n päähän keskustasta. William Larnach oli varakas maanomistaja ja pankkiiri, sekä parlamentin jäsen. Tehdäkseen vaikutuksen vaimoonsa, hän päätti rakentaa hienoimman talon mitä eteläiseltä pallonpuoliskolta löytyy. Kartanosta tulikin hieno ja ylellinen. Valitettavasti  se sijaitsi aika kaukana kaikista mahdollisista seurapiireistä, joten vaimo ei siellä viihtynyt. Ei varsinkaan sen jälkeen kun perheen kuudesta lapsesta viisi meni opiskelemaan Englantiin. Huono onni alkoi vainota perhettä, sillä perheen äiti kuoli yllättäen.  William meni uusiin naimisiin vaimon siskon kanssa, mitä ei hyvällä katsottu. Kun tämäkin sitten kuoli yllättäen, niin isä meni jälleen uusiin naimisiin tällä kertaa itseään 20 vuotta nuoremman naisen kanssa. Halusi varmaan varmistaa, ettei nyt kuole ennen aikojaan. Siitä ei ollutkaan huolta, sillä vaimo osoittautui varsin eläväksi ja huhujen mukaan hänellä ja perheen isän suosikkipojalla olisi ollut suhde. Tätä sekä ilmaantuneita taloudellisia vaikeuksia isä William ei enää kestänyt vaan riisti itseltään hengen ampumalla itsensä parlamenttirakennuksessa Wellingtonissa. Tästä kaikesta voi tietysti vetää johtopäätöksen, että jos vaimoa meinaat pitää, niin taloa ei korpeen kannata rakentaa… Me nautimme kuitenkin muiden ihmisten kanssa kartanon hienostuneesta ilmapiiristä ja hyvin säilyneestä interiööristä sekä puutarhasta. Nyt linnaan ei ole kuin 15 minuutin matka keskustasta, joten ei ollenkaan huono sijainti. Linna sijaitsee muuten kukkulan päällä Otagon kapealla niemimaalla, josta avautuu upeat maisemat merelle kolmeen suuntaan.

Dunedinin visiitti jäi aivan liian lyhyeksi, sillä seuraavaksi oli riennettävä Rangioraan, hieman Christchurchin yläpuolelle hoitamaan kahden viikon ajaksi Baxter -nimistä terrieriä ja CD nimistä kissaa, sekä viittä kanaa. Matkalla katsoimme merkittävät nähtävyydet, joista yhtenä mainittakoon Moeraki boulders. Tällä pienellä hiekkarannan pätkällä olevat valtavat pyöreät kivet ovat muodostuneet saven, hiekan ja simpukoiden sekoituksesta miljoonien vuosien aikana (prosessi on alkanut n. 55 miljoonaa vuotta sitten!).

Kahden viikon kierroksen jälkeen on taas mukava olla hetki paikallaan. Olemme markkinoineet itseämme kätevinä hanslankareina, joten talon sinkkunainen oli laatinut mukavan listan asioista, joiden kanssa voimme puuhastella, jos aika tulee pitkäksi.  Ilmat ovat niin kesäiset, että pihatyöt houkuttelevatkin paljon enemmän kuin koulutyöt. Olemme olleet todella onnekkaita ilmojen suhteen. Tällä hetkellä pohjois-saarella sataa kaatamalla ja tulvii, meillä taas on mitä parhain kesäkeli.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/28.+Dunedin/

Milford Sounds

Sound tarkoittaa vuonoa, jonka vesivirrat ovat kaivertaneet vuorten väliin. Fjord tarkoittaa vuonoa, joka on syntynyt jääkaudella jään valumisen vaikutuksesta. Kun Eurooppalaiset nimesivät Milford Soundsin 1800 -luvulla, ei englannin kielessä vielä esiintynyt fjord -sanaa. Näin ollen Milfordin vuono on väärin nimetty. Fjordlandissa, etelä-saaren lounaisosassa sijaitsevat useat vuonot ovat jäänteitä jääkausista, joita viimeisen 2 miljoonan vuoden aikana on ollut ainakin 14 kappaletta. Yli puoleentoista kilometriin kurottavat vuorten seinämät lähtevät suoraan merestä ja ovat vaikuttava näky valtavine vesiputouksineen. Vettä ja lunta sataa tällä alueella 6-7 metriä vuodessa (n 200 sadepäivää/vuosi). Milford Sounds on luonnonsuojelualuetta, lähin kaupunki - Te Anau, josta saa ruokaa ja bensaa - sijaitsee 150 km päässä. Milford Soundsissa vierailee vuosittain puoli miljoonaa matkailijaa, joista n 14.000 saapuu jalkaisin 4 päivää kestävän 52 km käsittävän Milford Track -vaellusreitin kautta. Kyseinen reitti on rankattu maailman 10 parhaan vaellusreitin joukkoon. Suurin osa matkailijoista tulee kuitenkin bussikyydillä paikalle mm Te Anausta ja Queenstownista, mutta moni tuodaan myös helikopterilla tai pienlentokoneella. Paikan päällä operoi useita laivayhtiöitä, jotka tekevät parin tunnin laivaristeilyjä vuonossa. Tällaiselle mekin olimme osallistumassa, mutta jostain syystä hurahdimmekin yön yli käsittävään huomattavasti kalliimpaan vaihtoehtoon. 

Risteily oli kuitenkin jokaisen siitä pulitetun sentin arvoinen ja se pääsi omalle top 10 -listallemme. Laiva oli vain puolillaan asiakkaista, joten saimme kaksi hienoa hyttiä laivan pääkannella, vaikka olimme maksaneet pienestä 4-hengen kapyysistä vesirajasta. Saimme lähikosketuksen valtaviin putouksiin, pääsimme melomaan kaikki omilla kajakeilla, hypimme laivan kaiteelta 14 asteiseen Tasmanin mereen, söimme hulppean illallisen ja runsaan aamiaisen, saimme aimo annoksen tietoa luonto-oppaalta ja kaupan päällisiksi näimme vielä valtavan delfiiniparven uimassa aivan vieressämme. Sitähän ei voi myytävässä paketissa luvata.

Olotilaa, joka vallitsi ajellessamme Milford Soundsilta takaisin Te Anauhun, voisi kutsua ähkyksi. Ei suinkaan runsaista ja herkullisista ruokapöydän antimista, vaan siitä kaikesta, mitä olimme viimeisen viikon aikana kokeneet. Franz Josefin jäätiköt ja sademetsät, Queenstownin maisemat ja aktiviteetit, Milford Soundsin putoukset ja luontokappaleet. Samalla kuitenkin ”nälkä kasvoi syödessä” ja ryhdyimme suunnittelemaan viikonloppua Uuden Seelannin kolmannella saarella, Stewart Islandilla. Valitettavasti kaikki majoitus siellä oli jo varattuna, joten päädyimme kiertämään etelä-saaren rannikkoteitä pitkin. Kävimme Bluffissa, joka on maan ensimmäinen kaupunki ja samalla 1-valtatien päätepiste (1-tien toinen päätepiste on pohjois-saaren pohjoisin nurkka). Curio Bayssa yövyimme ja kävimme katsomassa kivettynyttä metsää. Siellä tapasimme myös reissumme ensimmäiset villinä luonnossa elävät pingviinit. Auringon laskiessa keltasilmäpingviinit nousevat merestä rantapusikkoon oksentamaan poikasilleen päivän ruoka-annoksen. Pingviinejä tapaa pitkin rannikkoa, mutta ne ovat hyvin stressaantuneita turisteista. Monen hauskan ja erikoisen pienen kylän jälkeen päädyimme Dunediniin, joka taas kerran yllätti meidät täysin. Siitä lisää seuraavassa kertomuksessa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/27.%20Milford%20Sounds/

Taikan terveiset

                                      Millaista Uudessa-Seelannissa on ?

Uusi-Seelanti on mielestäni ihana paikka vaikka kuitenkin asuisin Suomessa.

Koti-ikävä on aina välillä mutta kavereita ei niin paljon  koska tapaan heidät MovieStarPlanetissa ja voin lähetellä viestejä.

Joskus minulla on jopa ikävä lunta koska täällä ei ole sitä niin paljon.

Vuoristo maisema on ihan kiva mutta olen jo tottunut  tuntureihin joten ne eivät tunnu niin hienoilta.

On tosi kiva  kun Uudessa-Seelnannissa   on  Puzzling  World ja Splash Planet. Ilman niitä täällä olisi tylsää.

Täällä on kamalasti vaellusreittejä niin että kun mummot tulee niin  saavat vaeltaa paljon jos haluavat.

Itse olemme nyt vaeltaneet Queenstownin vuorelle ja  Gondolin  yläasemalle.

Vaeltaminen on ihan kivaa mutta raskasta kun on ylämäki.

Kun kävimme Gondolin yläasemalla niin kävimme  kelkassa jota piti ohjata.

Sen kelkka yrityksen nimi on Luge ja sillä on tosi hauska mennä alamäestä.

Ilmat täällä alkavat olla jo kylmiä ja se on talven merkki.

Queenstown on meidän  lempi kaupunki.

Siellä on kiva käpsiä.

Queenstownissa  on myös paljon Brasilialaisia tai siis en ole ihan varma vaan olemme kuulleet  Motellissa niin.

Olemme  myös tehneet hirveästi koulutehtäviä ja niiden tekeminen on yhtä sokkeloa.

Äiti sanoo toista kun isä taas toista.

Äidin mielestä koulutehtäviä pitää tehdä paljon  ja isän mielestä taas vähemmän .Ei tiedä kumpaa pitäisi tehdä.

Waipukuraussa oli kivaa mutta harmi kun kissoja ei voinut silittää ja Mangakinossa oli myös kivaa Wilsonin ja  Gusin  kanssa.Olisi myös ollut kiva ratsastaa Mangakinon talon jakc nimisellä hevosella.Kuitenkin kivoin talo oli Diamond Harbourissa koska lempi koira rotuni on Bichon friese.

Aina  kun olemme tulleet näihin taloihin ne ovat olleet hieman sotkuisia paitsi Diamod Harbourin talo mutta kuitenkin kun emännät ja isännät ovat tulleet takaisin kotiin. Siellä aina on ollut puhtaampaa.

Mukavaa  ,että seuraatte blogiamme.

Terv.Taika ja co

Luonnonrikas länsirannikko

Ensimmäiset Eurooppalaiset tulivat Etelä-Saaren länsirannikolle kullan perässä 1800-luvun puolivälissä. Varsinainen kultaryntäys tapahtui 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa. Kävimme tutustumassa Ross -nimiseen kylään ja sen historiaan kullan ympärillä. Kylässä kaivetaan edelleenkin kultaa, mutta nyt modernisti koneiden avulla. Toki joen uomilla voi vielä nähdä ihmisiä vaskoolit kädessä, kaikki eivät varmaankaan ole turisteja…

Kullanhuuhtojia tavattiin kutsua entisaikaan nimellä ”Hatter”, se voisi olla suomeksi Hattulainen. Tarinan mukaan on pohdittu, mistä moinen nimitys. Yksi selitys voisi olla, että katsottiin heidän omaisuutensa koostuvan ainoastaan siitä, mitä hatun alta löytyy. Toisen selityksen mukaan kullanhuuhtojat käyttivät peseytymiseen aina vain hatullisen vettä. Nykyään sivistyneitäkin ihmisiä tavataan kutsua Hattulaisiksi (Hatters), kun he tekevät jotain todella tolloa.

Queenstownin lähellä oleva Arrowtown on toinen todella idyllinen vanha kultakaupunki. Erityistä sen historiassa on siellä ollut kiinalaisyhdyskunta, joka toimi kylässä useiden vuosikymmenien ajan. Rasismi oli kuitenkin voimakasta, minkä johdosta kiinalaiset elivät omassa pikku yhteisössään hyvin eristyksissä muista ihmisistä. He eivät myöskään yleensä päässeet kaivamaan kultaa koskemattomalta maaperältä, vaan joutuivat tyytymään alueisiin, joissa oli jo kerätty suurimmat jalometallin palaset pois. Yhteensä noin 8000 kiinalaisia kullankaivajaa kävi etsimässä täällä onneaan. Yleensä  5 vuotta kaivauksilla riitti ansaitsemaan n. 100 – 200 $ senaikaista rahaa, jolla pystyi palaamaan Kiinaan ja ostamaan rahoilla pienen maatalon. Nykyisin Arrowtownissa kultaa esiintyy enää vain kultaisissa luottokortissa. Näin ollen mekin luultavasti erotuimme kylän muista turisteista tyystin.

Tänä päivänä kulta ei kimaltele enää koruissakaan. Jos itselleen tai mielitietylleen haluaa ostaa Uudesta Seelannista arvokkaan korun, on se valmistettu vihreästä jadekivestä.  Kun ensimmäiset Eurooppalaiset asettuivat Etelä-Saaren länsirannikolle, he huomasivat maorien käyttävän raskaita, kovia ja kauniisti kaiverrettuja vihreästä kivestä tehtyjä aseita ja koruja. Maorit kutsuivat kiveä nimellä Pounamu, joka tarkoittaa sanasta sanaan käännettynä vihreää kiveä. Silloiset paikalla olleet valkoihoiset eivät ymmärtäneet kiven olevan aitoa nefriitti jadea, joten kiveä alettiin kutsua ja kutsutaan edelleen Uudessa-Seelannissa nimellä Greenstone. Kun Hokitikan lähistöltä vuoristosta löydettiin vielä valtavat jadekiviesiintymät, alettiin koruja ja muita esineitä valmistaa suuressa mittakaavassa.  Esiintymät vuoristossa ovat niin hankalissa paikoissa, että nykyisin ne leikataan paikan päällä timanttisahalla sopiviksi paloiksi ja kuljetetaan helikopterilla alas. Suurimmat kuljetettavat kivet voivat painaa kymmeniä tonneja.

Suurin tämänhetkinen länsirannikon rikkaus on jylhä maisema, joka vetää matkailijoita magneetin lailla puoleensa. Korkea, jopa yli 3000 metriin ylettyvä vuorijono jakaa saaren pituussuunnassa kahtia niin, että itäpuolella yleensä liikkuvat viileämmät ilmavirrat ja länsirannikolle tuulee lämpimät Australiasta puhaltavat tuulet. Vuoret pitävät lämpimät tuulet tällä puolen, joten ilma on miellyttävän lämmin ja kuiva. Korkeassa vuoristossa on runsaasti jäätikköä. Tämä mikroilmasto on hyvin vaikeasti ennakoitavaa ja sääennusteet muuttuvatkin laidasta laitaan jopa 3-5 kertaa päivässä. Maisema saattaa muuttua yhden ajopäivän aikana sademetsästä havupuumaisemaan ja jylhät vuoret nousevat suoraan meren pinnasta tai järven rannalta. 

Mahtavan Christchurchin eteläpuolelle sijainneen Diamond Harbourin luksusasuntomme jälkeen jätimme osan matkatavaroista seuraavaan kodinvahtikohteeseemme Rangioraan, Christchurchin pohjoispuolelle, jotta mahdumme paremmin yöpymään autossa. Ylitimme vuoriston itärannikolta länsirannikolle Uuden Seelannin korkeimmalla sijaitsevan asutuksen (780 m) Arthur Passin kautta (68 asukasta). Kylä on kuitenkin todella vilkas vaellus ja alppihiihtokohde. Yövyimme Hokitikassa ja sen jälkeen Franz Josefin alppikylässä. Siellä pärräsimme mutaisilla off-road autoilla ja lojuimme kaksi tuntia sademetsän kuumassa kylvyssä. Teimme myös pienen vaelluksen jäätikölle. Sen jälkeen tutustuimme paremmin Wanakaan  ja Arrowtowniin, joissa molemmissa myös yövyimme. Tällä hetkellä oleskelemme Queenstownissa, joka on ehkä hienointa aluetta, mitä olemme nähneet. Tämä on tosi vilkas ja nuorekas kaupunki upeiden maisemien keskellä. Tekemistä täällä tuntuu riittävän! Sää muuttui samalla ja lämpimästä koleaan ja sateiseen. Täällä nautimme virvokkeita ensi kertaa takkatulen lämmössä. Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä nähty, sillä olemme matkalla Millford Soundiin, jonka sanotaan olevan yksi maailman yhdeksästä ihmeestä. 

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/26.%20Uuden%20Seelannin%20l%E4nsirannikko/

Matkustaminen voi välillä tuntua työltä

Aamiaisen aikana kuivatellaan telttaa (ilmankosteus yleensä 70 % pintaan), sitten pestään astiat leirintäalueen keittiössä, pakataan auto, tutkitaan karttaa ja säätiedotuksia sekä tehdään päätös mihin suuntaan lähdetään. Pysähdellään pienissä idyllisissä kylissä, saatetaan poiketa museoissa. Usein keitetään kaasukeittimellä kaurapuuro lounaaksi jossain puistossa, missä on leikkitelineitä. Samalla tehdään koulutehtäviä. Sitten jatketaan matkaa ja katsellaan jo seuraavaa leirintäaluetta, johon teltta on pystytettävä alkuillasta. Ensin kuitenkin käydään supermarketissa ja mietitään illan ateria. Leirintäalueilta löytyy joskus kokkausastioita monimutkaisempaankin ruokaan. Jos yöksi on luvassa sadetta tai pakkasta, vuokraamme suosiolla huoneen, joka käsittää 4-5 sänkyä, pienen pöydän ja joskus sohvan. Juttelemme paljon muiden matkailijoiden kanssa. Parhaat vinkit saa leirintäalueiden vakioasukkailta, sekä leirintäalueen omistajilta, jos kyseessä on pieni perheyhtiö. Isommat ketjuyritykset ovat kasvottomia ja palvelu paljon ”viileämpää”. Illalla saatetaan vielä tehdä koulutehtäviä. Jos yöllä on Lapin yliopiston luento, jota tulee seurata, ostamme nettiaikaa. Muuten käytämme kirjastoja nettiasioinnissa. Jos paikka on mukava, viivymme toisen tai kolmannenkin yön ja tutustumme laajemmin paikallisiin nähtävyyksiin.

Kun sitten pääsemme johonkin taloon hoitamaan talon lemmikkejä isäntäperheen matkan ajaksi, tuntuu kuin olisi lomalla. Ensin tyhjennetään auto ja imuroidaan se jossain vaiheessa. Tällöin löytyy kaikki hukassa olleet asiat. Sitten pestään pyykit. Ennen taloon tuloa ollaan käyty supermarketissa ostamassa iso kasa herkkuja, mm grillilihaa ja leivontatarpeita. Taloissa ei syödä karapuuroa eikä nuudeleita. Tutustumme lemmikkeihin ja ympäristöön. Katsomme elokuvia ja teemme vaativampia opintoja. Myös kolmesta kamerasta puretaan kuvat tietokoneelle ja lajitellaan ne. Kirjoitellaan blogia ja Skypetetään ystävien ja isovanhempien kanssa.

Tätä tarinaa kirjoitamme ihastuttavassa talossa, jossa olemme olleet pian määräajan, kaksi viikkoa. Talo sijaitsee Diamond Harbour -nimisessä 1400 asukkaan kylässä Christchurchin eteläpuolella. Ikkunoistamme näkyy merenlahti ja vastarannalla Lytteltonin kylä, joka toimii Chrsitchurchin pääsatamana. Christchurchiin on ajomatkaa 45 minuuttia, mutta parissakymmenessä minuutissa pääsee myös lautalla salmen yli (ilman autoa).

Olemme tehneet pitkiä kävely- ja juoksulenkkejä kahden Bischon Frish –koiran kanssa ja opiskelleet kovasti. Pidämme ”hiihtolomamme” sitten kun lähdemme taas pyörien päälle. Yhtenä päivänä ajelimme Christchurchin keskustaan ja toisena Akaroaan, viehättävään ranskalaiseen pieneen merenrantakylään. Oli muuten pienestä kiini, ettei Etelä-Saaresta tullut ranskalaisten maaperää. Ranskalaisten siirtolaislaiva oli jo tulossa Christchurchia kohti 1800-luvun alussa, mutta kuukautta ennen heidän (laivamatka Euroopasta tuolloin kesti 3-6 kuukautta) perilletuloaan britit huomasivat tilanteet ja menivät herrasmiesmäisesti ranskalaisia vastaan ja toivottamaan heidät tervetulleiksi Britannian maaperälle. Ranskalaisten yhteisö kuitenkin alkoi muodostua Akaroaan. Nyt siellä liehui paljon ranskan lippuja ja tienviitat oli ranskaksi.

Christchurch tuntui aluksi pelottavalta paikalta. Vuoden takainen (22.2.2011: 6,3 mag.) maanjäristys, jossa menehtyi 182 ihmistä, on kaikkien mielessä. Se oli kuitenkin jälkijäristys sitä edeltävälle suuremmalle maanjäristykselle 4.9.2010 (7,1 mag.), jossa henkilö- ja muut vahingot olivat kuitenkin pienemmät. Kolmas merkittävä jälkijäristys tapahtui viime jouluna, 23.12.2011 (5,8 mag.). Hyvin pieniä jälkijäristyksiä tulee viikoittain. Niitä tuskin tuntee. Maanjäristyshän johtuu mannerlaattojen törmäyksestä. Outoa kuitenkin on se, että mannerlaatat eivät törmää Christchurchin kohdalla, joten täällä mittavaa maanjäristystä ei olisi pitänyt koskaan tulla. Mannerlaatat itse asiassa kohtaavat Wellingtonin ja Nelsonin alueilla. Siellä onkin järistystä odotettu jo vuosikymmenien ajan ja on hyvin todennäköistä, että Wellingtonissa - pääkaupungissa - maa vielä järisee rajusti. Kukaan ei kuitenkaan tiedä milloin, onko se huomenna vai sadan vuoden kuluttua.

Kävimme katsomassa Christchurchin keskustassa, miltä maanjäristyksen jäljet näyttävät. Kokemus oli hyvin koskettava. Yleensä suuria katastrofeja näkee vain television ja lehtien välityksellä. Harvemmin niiden jälkiä pääsee katselemaan paikan päälle. Suurimmat tuhot on jo siivottu pois, mutta on yhä taloja, kortteleita ja jopa kokonaisia asuinalueita, jotka on eristetty kokonaan aidoin ja muovinauhoin. Nämä rakennukset on laitettu käyttökieltoon, koska ne joko ovat vahingoittuneet liikaa tai vahingoittuneet vähemmän, mutta eivät eivät täytä uusia normeja ja rakennusmääräyksiä. Vaikka korjauksia ja uudisrakentamista tehdään kovalla tahdilla, on vielä täysin epäselvää kuka korvaa ihmisille heidän menettämänsä kodit ja liiketilat. Valtion maanjäristyksiä varten keräämä rahasto ei riitä ja Uuden-Seelannin merkittävin vakuutusyhtiökin meni konkurssiin. Yhtiö oli vakuuttanut hienoimmat kivikirkot ja tiilirakennukset. Tuhojen korjaamiseen arvioidaan menevät 20-30 biljoonaa dollaria rahaa ja n 20 vuotta aikaa. Christchurchin kaikki Anglikaaniset kirkot tuhoutuivat, nyt keskutellaan kuuluisan keskusaukiolla sijaitsevan katedraalin kohtalosta. Sen korjauksiin menisi n 30 miljoonaa dollaria ja jos se päätetään tuhota, menetetään iso pala kansallishistoriaa. Todella moni on menettänyt omaisuutensa tai omaisiansa. Silti tämä ei näy täällä järistysalueella elävien ihmisten arjessa, elämä jatkuu, koska vaihtoehtoja sille ei ole. Vaikka moni on päättänyt muuttaa pois Christchurchista - on lähdetty jopa Australiaan aloittamaan uusi elämä - niin erilaista materiaalia lukiessa huomaa, että järistykset ovat lujittaneet jäljelle jääneiden ihmisten välisiä sosiaalisia kontakteja ja toistensa tuella he ovat päässeet näiden vaikeuden aikojen ja tapahtumien yli. Ajatellaan myös, että tämä voi olla uuden alku.

Tämä talo, jossa nyt asustelemme, on äskettäin saanut uutta rappausts pintaan ja tiilitakka on purettu lopullisesti. Vuoden takaisessa järistyksessä tässä talossa lasit tippuivat vitriineistä ja viinipullott lensivät telineiltään. Naapurilla hajosi vesijohdon liitos ja koko usean tuhannen litran säiliö valui sisätiloihin. Kaikkien tämän kylän talojen tiilipiiput tuhoutuivat, myös tiilestä rakennettu hieno kylätalo tuhoutui. Muuten kaikki tämän kylän talot selviytyivät hyvin vähillä vammoilla ja ovat asuinkelvollisia. Uusimmissa rakennuksissa ja puutaloissa ei juuri suuria vahinkoja järistykset aiheuta, ongelmana ovat vanhat tiilirakennukset.

Eilen illalla (to 16.3.2012) istuin tässä pöydän ääressä lukemassa. Vieressäni olevasta vitriinistä kuului lasin kilinää, kun ne kolisivat toisiansa vasten. Aamulla katsoin netistä, maanjäristys oli 3,5 magnitudin vahvuinen Richterin asteikolla mitattuna. Sitä tuskin huomasi, mutta silti hieman selkäpiitä kylmäsi. Tämä on normaalia tässä maassa.

Moni kommentoi edellistä blogikirjoitusta, kuinka kivaa oli kuulla ääniämme. Niinpä tähän on liitetty pieni video Oulan dilemmasta, millaisen Legon hän ostaisi. Edellistä legoa tammikuussa ostettaessa Oula lupasi, että ostaa seuraavan vasta kahden kuukauden kuluttua. 5.3 koitti sitten se suuri hetki, mutta kahden kuukauden aikana mieli oli muuttunut laidasta laitaan noin viisi kertaa päivässä, mikä tekee yhteensä lähes 300 mielen muutosta. Muutama Lego-lehtinen on selattu repaleiseksi ja vielä matkalla kauppaan mieli myllersi. Lopulta mieluinen kuitenkin tuli valituksi.

Lisätty sunnuntaiaamuna 18.3:
Viime yönä klo 00:55 järistys kesti 2 sekunttia, voimakkuus 4.3 magnitudia Richterina asteikolla mitattuna. Järistyksen polttopiste oli 10 km meistä koilliseen, eli meressä ja 10 km:n syvyydessä:
http://www.geonet.org.nz/earthquake/quakes/3675685g.html
Tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt korvan vieressä. Olimme Timon kanssa vielä hereillä, mutta lapset nukkuivat, eivätkä heränneet. Talo heilahti pari kertaa, mutta kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Hetken päästä tuli olo, että oliko tuo todellinen, varmaan kuvittelimme  koko asian. Netistä kuitenkin löytyi heti Kerikerin sääaseman tekemät havainnot ja koordinaatit.

Richterin asteikko perustuu kymmenkantaiseen logaritmiin, ts. arvon kasvaessa yhdellä järistyksen voimakkuus on kasvanut kymmenkertaiseksi. Kuitenkin vapautuva energiamäärä nousee aina 32-kertaisesti. Näin ollen vuoden takainen tuhoisa maanjäristys oli viimeöistä 20 kertaa voimakaampi (6.3 mag), mutta siitä vapautunut energiamäärä jopa 64 kertaa suurempi.
4,0 - 4,9 magnitudin järistyksiä on maailmassa vuosittain arviolta n 6200 kpl. Wikipedian mukaan tällöin ikkunat helisevät, mutta merkittävät vahingot ovat epätodennäköisiä.
Mitään ei ole vahingoittunut, aurinko paistaa ja lähdemme laivalaiturille tekemään uimahyppyjä...

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/Diamond+Harbour+ja+Christchurch/

Mt Cook on maoriksi Aoraki

Kaikouran ja valassafarin jälkeen jatkoimme matkaa itärannikkoa alas Christchurchiin. Kävimme esittäytymässä kahdessa talossa ja saimme kodinvahtipestin molemmista. Ennen ensimmäistä pestiä meillä olisi viikko aikaa käydä jossain. Ajelimme Timaruun, pieneen merenrantakaupunkiin. Sää meni aika koleaksi ja sateiseksi joten vuokrasimme leirintäalueelta pienen huoneen. Päätös oli oikea, sillä vettä tuli aikuisten oikeasti paljon. Leirintäalueen isäntä oli oikea moottoriturpa eli puhui koko ajan. Hän antoi mainioita vihjeitä minne kannattaa mennä ja miten välttää turhat turistimaksut (isäntä oli englantilainen). Pähkäilimme lähteäkö rannikkoa pitkin vielä etelämmäksi vaiko vuorille. Säätiedotuksen nähtyämme suunta oli selvä – vuorille!

Tulimme Mt. Cookin kylään illan suussa ja löysimme heti Timarun leirintäalueelta saamiemme neuvojen mukaisesti mainion majapaikan. Meillehän sopi hyvin yöpyä Uuden-Seelannin alppiseuran majalla. Saimme oman huoneen ja yhteinen keittiö- & olohuonetila oli tosi kodikas ja vuoristohenkinen - kuinkas muuten.

Mt Cook on Uuden–Seelannin ja koko Australasian korkein vuori. Se yltää 3 754 metrin korkeuteen ja on osa Etelä-Alppien vuorijonoa. Alueen kansallispuisto pitää sisällään suurimman osan Uuden-Seelannin 3050 metriä ylittävistä huipuista. Täällä näitä on 22 kappaletta. Korkeimmat huiput ovat ikään kuin jonossa ja muodostavat harjanteen joka kulkee Etelä-Saaren pituusakselin suuntaisesti. Harjanteilla on useita jäätiköitä, jotka putoavat paikoin jyrkästikin alas laaksoihin. Lumiraja kulkee nyt noin 1800 m korkeudessa johtuen kylmistä öistä. 

Täällä Uuden–Seelannin vuorikiipeilyn kehdossa myös Sir Edmund Hillary aikoinaan opiskeli vuorikiipeilyn saloja. Hillary on varmaan kansainvälisesti kuuluisin kiwi (Uusi-Seelantilainen), sillä yhdessä šerpa-oppaansa, Tenzing Norgayn kanssa he olivat vuonna 1953 ensimmäiset Mt. Everestin valloittaneet. Hillary on siis kansallissankari ja kylässä oleva tiedekeskus kantaa Hillaryn nimeä. Siellä on myös Hillaryn seikkailuista kertova näyttely. Hillary on kuulemma myös 5 $ setelissä. Pitääpä katsoa tarkemmin….

Vielä saapumispäivänämme ehdimme käydä Lake Hookerin jäätikköjärvellä, minne oli noin 3-4 tunnin edestakainen vaellus. Reppuun eväät,  käsiin vaellussauvat ja silmille aurinkolasit. Suunta kohti  laakson perällä olevaa jäätikköä! Sää oli sen verran pilvinen, että aurinkolasit nostettiin otsalle jo 50 m jälkeen eikä vuortenhuippuja näkynyt. Reitti oli aika ruuhkainen, tosin lähes kaikki tulivat jo takaisinpäin. Matkalla oli kaksi hienoa riippusiltaa sekä vuorenseinämään louhittu kapea väylä, jota pitkin kulkijan piti edetä. Alhaalla vaahtosi koski, joten oli mukava edetä kun maisema muuttui koko ajan ja askelta piti sovitella. Jäätikköjärvelle saavuimme hyvissä voimin ja söimme eväät jäätikköä katsellen. Paluumatka oli aika haipakkaa, koska ilta alkoi pikkuhiljaa pimetä. Yöllä olikin sitten jonkin sortin myrsky, joka jatkui vielä seuraavalle päivälle. Päätimme pitää seuraavan päivän rokulia tehden jonkin verran läksyjä sekä katsoimme tiedekeskuksen tieteiselokuvia oikein urakalla.

Nämä kiwit ovat kovia poikia vuoristohommissa ja suhtautuvat vuoristoaktiviteetteihin vakavasti. Vaikka huiput eivät Himalajan korkeuksiin ylläkään, niin olosuhteet ovat vaativat. Meren läheisyys aiheuttaa säätilan nopean vaihtumisen ja lunta tuppaa joskus tulemaan vietävästi. Alueen vuorikiipeilyonnettomuuksissa on kuollut runsaat 200 henkeä vuosisadan aikana. Lumivyöryt, railot, kivivyöryt ja hypotermia ovat vaatineet uhrinsa. Katsoimme mielenkiintoisen dokumenttifilmin vuorien pelastuspartion toiminnasta. Kovaa hommaa ja ainakin tässä filmissä pelastettava saatiin nostettua rotkosta ylös, mutta kuoli sairaalassa vammoihinsa. Apu ei päässyt myrskyn vuoksi ajoissa perille. Tenavat tuumasivat filmin loputtua, ettei vuorikiipeily ole heitä varten. Isä tietysti oli eri mieltä ja huomenna mentäisiin kokeilemaan riittääkö reisissä papua!

Seuraava päivä ja Sealy Lakes. Tavoitteenamme oli 4 tunnin vaellus Sealy Lakesille. Sieltä kuulemma avautuisi upeat näkymät Mt Cookille ja muille huipuille. Täältä polku jatkuisi vielä ylemmäs 1800 metriin  Muellers Hutille (vuoristomaja, jossa 30 vuodepaikkaa). Päivä oli kuin morsian, aurinko lämmitti siniseltä taivaalta, eikä tuulenvirettäkään käynyt. Pian polku törmäsi vuorimassiiviin kuin seinään ja lähti kapuamaan suoraan ylöspäin. Matkaa helpottamaan oli rakennettu portaat, jotka sitten jatkuivatkin Sealy Lakesin näköalapaikalle asti. Meille ei koko aikana ollut oikein selvinnyt, mitä ne Sealy Lakesit oikein ovat. Ei ainakaan järviä, koska niitä kartan mukaan ei siellä ollut. Arvelimme, että eiköhän siellä jokin kyltti tule vastaan. No, ei tullut vaan siellä oli jonkin sortin työmaa pikkukaivinkoneineen. Koneet oli helikopterilla sinne viety. Emme siis tajunneet, että ne kaksi pientä ja hitsin kylmää lammikkoa olivat ne Sealy Lakesit. Maisema oli kyllä upea ja kamera lauloi. Mutta me haluttiin vielä ylemmäs ja tavoitteeksemme tulikin lumiraja. Siihen olisi sitten pakko pysähtyä, sillä jaloissamme oli myös vaellussandaaleja. 

Aurinko rökötti siihen malliin, että oli pakko vähentää vaatetusta. Melkein kaikki riisuttiin mitä voitiin, taikakin päätti matkan pikkuhousuissa. Oula tuumasi hieman ennen tavoitetta, että hän ei kiipeä enää metriäkään. Sovimme, että Oula odottelee polun vieressä kivillä ja ottaa pötkötellen aurinkoa. Me muut halusimme kuitenkin huiputtaa tämän vuoren. Matkaa oli jäljellä noin 20 minuuttia vaikka määränpää näkyikin selvästi. Nyt matkalla ei enää ollut portaita vaan polku haki reittiään mistä parhainten taisi. Loppua kohti seinämä jyrkkeni, matkaa tehtiin "nelinkontin" ja oli väisteltävä isoja murikoita, myös lumi alkoi tulla vastaan. Seuraavalle harjanteelle vielä ja sieltä avautuisivat upeat maisemat vuoren toiselle puolelle. Mutta seuraako meitä jokin.. joku vilahteli alapuolellamme kallioiden välissä, jo hetken luulimme, että Klonkkuko se siellä meitä vakoilee…. Ei se ihan Klonkku ollut, vaan Oula hyppeli takki auki kivillä ja etsi ihan omaa reittiä ja tuli heittämällä harjanteelle. Ja kyllä se vaan kannatti, sillä miesten vuoristopissauskilpailu oli vasta alkamassa. Täällä söimme myös eväät ja nautimme mahtavista näkymistä. Matka alaspäin oli tuskaa ainoastaan retkikuntamme täysi-ikäisille jäsenille. Kaksi tuntia jyrkkää polkua ja portaita alaspäin alkoi tuntua ikävältä polvissa ja pohkeissa. Koko reissu harjanteelle ja takaisin kesti noin 6,5 tuntia. Kävimme 1800 metrin korkeudessa. Olimme varsin ylpeitä itsestämme!

Mahtava reissu ja tykkäsimme Mt Cookista kovasti. Jotenkin viihdyimme merenrantojen jälkeen paremmin täällä. Olemmeko siis enemmän kotonamme vuoristossa?

Siellä kotitunturissa Ylläksellä kaverit ovat viettäneet hiihtolomaa. Me taasen olemme ahkeroineet opiskelujen parissa kaikki neljä. Meillä on niin hieno talo käytössämme Diamond Harbourissa,  Christchurchissa, että täältä ei halua olla poissa. Lisää tästä talosta ja sen asukkaista seuraavassa tarinassa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/24.%20Mt%20Cook/

Valasretki

Teimme sen viime viikonloppuna, pitkään odotetun valasretken. Olimme jo kuukausi sitten Kaikourassa käydessämme päättäneet, että sinne menemme uudestaan. Etelä-Saaren itärannikolla Blenheimin ja Christchurchin välissä sijaitseva vajaan 4000 asukkaan kaupunki on kuuluisa merieläimistään: äyriäisistä, linnuista, hylkeistä, delfiineistä ja valaista. Myös vuoret sijaitsevat aivan rannan tuntumassa ja talvisin Kaikourassa voikin harrastaa laskettelua Mt Lyfordilla ja lainelautailua samana päivänä. Kaikouran niemimaan ympärillä merielämä on vilkasta sen syvien vesien vuoksi. Kauttaaltaan n 90 metrin syvyisessä merenpohjassa on rotko, jolla on syvyyttä jopa 800 metriä. Kylmät ja lämpimät merivirrat virtaavat rotkossa vastakkaisiin suuntiin eri syvyyksissä ja samalla nostaa merenpohjasta pieneliöstön niihin syvyyksiin, joissa kalat syövät. 1980 -luvulle asti kukaan ei ollut kiinnostunut Kaikourasta, se oli unelias ja pieni rapukylä. Maorin kielellä ”Kai” tarkoittaakin ruokaa ja ”koura” rapua. Nykyisin Kaikoura on suosittu turistikohde.
Kaikoura Peninsula Walkaway on kuuluisa vaellusreitti, jota pitkin mekin vaelsimme parina päivänä. Hylkeet lojuivat vierellämme, nyt nekin tuntuvat jo niin tavanomaisilta otuksilta. Valasreissut tulee varata etukäteen ja olimme päättäneet sääennusteiden perusteella osallistua reissulle kolmantena Kaikoura-päivänämme. Merenkäynti ei ollut liian kovaa. Teimme ensin matkaa 50 hengen ryhmässä isolla moottorialuksella noin puoli tuntia avomerelle. Istuimme kaikki pehmeissä nahkaistuimissa kuin lentokoneessa. Opas kertoo, että ei kannata odotella liikoja, yleensä nähdään yksi valas, kaikki muu olisi plussaa. Täällä voi kuuleman mukaan tavata miekkavalaita, ryhävalaita, etelänmustavalaita, pallopäävalaita, mutta kaikkein yleisin on kaskelotti. Kapteeni pysäyttää aluksen ja me pääsemme kannelle etsimään valaita. Niiden pitäisi näkyä helposti valaiden puhaltaman vesihöyrypatsaan vuoksi. Kaikouran vuoret häämöttävät hämärästi horisontissa. Odottelemme ja yritämme erottaa aaltojen seasta elämää. Yllämme lentää paljon albatrosseja ja myrskylintuja (petrel). Suurimpien albatrossien siipiväli voi olla jopa 3 metriä. Linnut kuuleman mukaan lentävät usein valaiden yläpuolella. Valassafarit ovat pääasiassa odottelua, koska kyse on oikeasta ajoituksesta. Valas on sukelluksissa 35-55 minuuttia ja käy sukellusten välissä pinnassa hengittämässä 10-15 minuutin ajan. Laivan kapteeni kuuntelee erityisellä laitteella pinnan alla kuuluvia ääniä. Valaan ääntely kuulostaa samalta kuin sormien napsuttelu. Tovin kuluttua kapteeni kuulee ääneen ja päättää siirtää alusta. Ajamme kymmenisen minuuttia hiljakseen uuteen paikkaan ja kapteeni kuuntelee taas. Nyt hän kuulee valaan äänen selvästi ja jatkamme odotusta. Kysyin oppaalta, että kuinka usein valas jää näkemättä. Jos näin käy, rahoista palautetaan 80 %. Mietin jo mihin ravintolaan menemme syömään. Nuudelia onkin syöty jo liian pitkään. Safariyritys tekee 6-7 safaria joka päivä viikon jokaisena päivänä. Kerran neljässä viikossa tulee sellainen tilanne, että rahoja palautetaan asiakkaille. Luovun ravintolahaaveesta ja mietin mitä seuraavaksi sekoittaisimme nuudeleihin. Samalla se näkyy, valtava hahmo nousee pintaan ja sylkee vesihöyryä kolmen metrin korkeuteen. Se on ihan vieressämme. Tämä on kaskelotti, n 17 metriä pitkä ja pää on noin kolmanneksen koko vartalosta. Kaskelotin aivot painavat noin 9,2 kiloa ja ovat näin elinkunnan suurimmat. Täällä on vain urosvalaita, naaraille 15,4 asteen vesi on liian kylmä. Kysyn oppaalta, miksi urokset elävät täällä ilman naaraita. Noin 15 -vuotiaina valaat lähtevät omille teilleen ja näillä vesillä poikamiehet tapaavat temmeltää. Kun urokset tulevat sukukypsiksi n 30 vuoden iässä, ne hakeutuvat naaraiden luokse lämpimimpiin vesiin. Valas elää noin 90 vuotta. Olemme lukeneet, että täällä jokaisella valaalla on oma nimi ja ne tunnistetaan pyrstöstä. Tämän uroksen nimi on Tutu ja sen on arvioitu painavan lähes 50 tonnia. Kaskelotti voi sukeltaa jopa 3000 metriin ja voi olla sukelluksissa kaksi tuntia. Kaskelotti syö pääasiassa jättiläismustekaloja sekä kaikenlaisia kaloja. Syvyyksissä näkyvyys on perin huono ja kaskelotti paikantaakin saaliinsa usein kaikuluotaamalla. Sitä varten kaskelotin otsassa on valtava 2,5 tuhannen litran öljyvarasto. Aikoinaan kun Alaskassa ensimmäisen kerran onnistuttiin saalistamaan Kaskelotti, sen päästä löytyvää öljyä luultiin siemennesteeksi. Tämän vuoksi kaskelotti on englanniksi Sperm Whale.
Runsaat 10 minuuttia on kulunut. Nyt opas näkee merkkejä siitä, että valas on lähdössä uudestaan sukelluksiin. Hän kehottaa olemaan valppaana kameroiden kanssa. Vielä muutama henkäys ja sitten valtava otus kääntyy hitaasti, köyristää selkänsä taittamalla ruhonsa ja tekee yhden heilautuksen valtavalla pyrstöllään lipuen hiljaa pinnan alle. Olemme kohdanneet luomakunnan suurimman olion, jonka sydämeen mahtuisimme asumaan koko perhe.

Tätä tarinaa kirjoittelemme upeissa vuoristomaisemissa Aorakissa. Ihailemme, kuinka ilta-auringon viimeiset säteet valaisevat Oseanian korkeinta huippua, Mt Cookia. Siitä lisää seuraavassa tarinassa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/23.+Valasretki/

Opossumeista

Terveisiä Äkäslompolon koululle. Siellä toivottiin kuvia kasveista ja eläimistä. Televisiosta olittekin katsoneet dokumenttiohjelman joka kertoi Uuden Seelannin luonnon evoluutiosta. Siinä ilmeisesti kerrottiin linnuista, jotka aikoinaan kuolivat sukupuuttoon. Saaren alkuperäiseen eläimistöön ei aikoinaan kuulunut juurikaan nisäkkäitä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu (näistä laitoimme kuvia pari viikkoa sitten), uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia. Koska linnuilla ei ollut luontaisia vihollisia, eivät ne tarvinneet lentokykyäkään. Osasta kehittyi todella suuria. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia.^. Mm. valtavat lentokyvyttömät moa-linnut joutuivat maorien ruokapöytiin ja niiden höyhenet maorien lämmikkeiksi upeisiin viittoihin. Vielä elossa olevia lintukyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui. Näitä olemme tavanneet, mutta emme ole vielä saaneet kunnolla kuvattua. Tui-linnun ääntelyä kyllä kuuluu jatkuvasti, se on kuin vanha ladon ovi, joka vinkuu saranoillaan tuulen sitä heilutellessa. Tässä pieni ääninäyte ja tässä toinen.   

Tällä kertaa laitoimme kuvia parista hyönteisestä, joihin olemme törmäilleet. Ensimmäinen on sudenkorento ja toisena koppakuoriainen, joita koirat tapaavat syödä. Kuoriaiset ilmestyvät pimeällä, kun ne lentävät valoisia ikkunoita kohti. Törmätessään ikkunaan, ne pökertyvät hetkeksi ja silloin koirat niitä popsivat. Kuoriaisissa on jotain huumaavaa myrkkyä, joten näitä syötyään koirat alkavat hoipertelemaan. Aamuun mennessä ne kuitenkin ovat selvinneet humalastaan.

Merkittävää on, että Uudessa Seelannissa ei ole mitään ihmisille vaarallisia tai myrkyllisiä eläinlajeja, eikä käärmeitä lainkaan.

Tämän hetkinen suurin luontoa uhkaava riesa (ihmisen lisäksi) ovat opossumit (englanniksi possum). Ne syövät 21.000 tonnia kasvillisuutta yhden yön aikana, siis joka yö häviää tuon verran vihreää kasvustoa ja kukkia metsistä, sekä marjoja ja hedelmiä maatiloilta. Lisäksi opossumit tuhoavat tehokkaasti lintujen munat. Ensimmäiset opossumit tuotiin joskus 1800-1900 lukujen vaihteessa Australiasta lemmikkeinä, sekä turkisten vuoksi. Tällä hetkellä niitä on arvioitu olevan yli 70 miljoonaa yksilöä. Joka toinen tapaamamme aikuinen on joskus pitänyt opossumia lemmikkinään. Esim. Waipukurau -kotimme isännällä Murraylla oli oma opossumi pikkupoikana. Opossumi tapasi istua Murrayn pään päällä ja se tuntui ihan karvalakilta. Opossumi oli ilmestynyt heille kun Murrayn äiti eräänä päivänä kävi hakemassa postia postilaatikosta. Postilaatikon päällä se pieni poikanen oli istunut ja äiti oli jättänyt eläimen siihen. Sisään tullessaan äiti kuitenkin oli huomannut, että opossumin poikanen oli hypännyt hänen taskuunsa ja niin siitä tuli perheen lemmikki. Opossumihan on pussieläin, joka kulkee emonsa etutaskussa. Itse olemme nähneet opossumeja vain litteinä maantiellä, eli niitä jää paljon autojen alle. Tällä hetkellä opossumeja saalistetaan kaikin keinoin. Metsissä ja luontopoluilla näkee jatkuvasti pieniä opossumipyydyksiä. Poluille ja metsiin levitetään myös myrkkyä, mikä on tietysti ikävää koiranulkoiluttajien kannalta. Paikallinen metsähallitus käyttää vuosittain 60 miljoonaa dollaria rahaa opossumien torjuntaan. Tämä hieman kertoo ongelman laajuudesta. Australiassa ei ole opossumiongelmaa, koska siellä niillä on luontaisia vihollisia, mm dingot syövät opossumeja. Uudessa Seelannissa näitä luontaisia vihollisia ei ole. Opossumin karvasta valmistetaan täällä paljon vaateita. Eläimen karva on ontto samalla tavoin kun poron ja on sen vuoksi hyvin lämmin. Opossumin nahasta tehdään turkkeja, saapikkaita, nyljetystä nahasta mm golf-käsineitä. Karvasta kudotaan villapaitoja, sukkia, lapasia, hattuja. Kaikki tuotteet ovat todella ylellisiä ja aika kalliita. On kuitenkin muistettava, että Uuden Seelannin opossumi ei ole sama kuin Pohjois-Amerikan opossumi, eli pussirotta. Meidän opossumi-kuvat on otettu Napierissa Opossum-keskuksessa.

Tällä hetkellä olemme Kaikourassa ja menossa valassafarille. Huomenissa jatkamme matkaa itärannikkoa alas kohti Christchurchia. Ehkäpä kuulette ensi viikolla valaista…

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/22.+Kuvia+Poharasta.+Kaikourasta+ja+opossumeista/

Eräs perjantai ilta

Makoillemme autossa kahdestaan valkoisilla lakanoilla. On pilkkopimeää ja otsalamppumme on tärkeässä käytössä toisaalla. Kellon täytyy olla melkein kymmenen. Aurinko laskee yhdeksän aikoihin ja siihen mennessä on leirin oltava viimeistään pystyssä. Leiri käsittää teltan pystyttämisen, auton takaosan tyhjennyksen niin, että penkit saa laskettua alas ja lakanoiden ja makuupussien levityksen. Se ei nykyään vie meiltä enää varttia pidempään. Ulkoa kuuluu iloinen lasten kälkätys, englannin seasta kuuluu vähän arempaa suomen kieltä.

Lähdimme myöhään liikkeelle Pictonista, vasta kuuden aikoihin. Ajatuksena on viettää viikonloppu Abel Tasmanian kansallispuistossa, jossa kävimme pikaisesti toista viikkoa sitten Karin ja Tytin kanssa. Kultaiset hiekkarannat ja jylhät vuoret kiinnostavat vielä ehkä jonkinlaiseen vaellusretkeen. Olemme viettäneet kolmen kuukauden aikana parikymmentä yötä leirintäalueilla, mikä ei ole paljon, mutta riittävästi huomaamaan, että ne ovat kaikki varsin hyviä ja viihtyisiä. Hinnat vaihtelevat kympistä kahdeksaan kymmeneen dollariin yöltä meidän perheellä. Edullisemmat ovat valtion ylläpitämiä leirintäalueita ilman mukavuuksia ja kalliimmat ovat suurten ketjujen leirintäalueita, joista löytyy uima-allasta, trampoliinia, hyppypatjaa, ja leikkipuistoa. Lapset yleensä äänestävät kalliimpia, mutta tänään - koska oli myöhäinen ilta - olimme hetki sitten päättäneet valita kympin hintaisen leirintäalueen meren rannalla, Kinan kylässä. Yksi poika tulee auton ovensuuhun ja puhuu kamalasti. ”Can you tell Taika and Oula, that this…” nostaa koukussa kämmenet ylös ”…means you are in and this…” hän laskee kämmenet alas  ”…means you are out.” Lapset on kutsuttu pelaamaan spot lightia, eli piilosta pimeällä muiden lasten kanssa. Poika jatkaa ”I talk too much, as you can see I talk all the time… my mom always says I'm talking too much… how do you say I talk too much in Finnish… I know it in many languages, in Africaans it is Ek praat te veel..., oh, mina pupun likaa…mina pupu liikaa…”. Lapset lähtevät  taas jatkamaan piiloleikkiä.

Jotkut asuvat leirintäalueella ympäri vuoden. Näin esimerkiksi tämän alueen vartija, iloinen Rölli-Peikon näköinen kaveri, joka asuu sinisessä karavaanissa. Hänellä on tukka pystyssä, musta hihaton paita, jossa iso reikä navan kohdalla, shortsit, villasukat ja maastokengät.  Karavaanin yläkerran ikkunasta kurkistaa pari pientä tyttöä ja vilkuttaa meille iloisesti ja nauraa paljon kuten isänsä. He asuivat ennen Nelsonissa, muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta muuttivat pysyvästi tänne, jossa käyvät myös paikallista koulua.  Monet myös pitävät asuntovaunujaan vakituisesti leirintäalueella, se on edullinen vaihtoehto merenrantavapaa-ajan asunnolle. Hyvin usein asuntovaunut ovat ”tuunattuja” pysymään niillä sijoillaan. Vetoakselit ja pyörät on poistettu, ulkoseiniin on rakennettu maahan asti ylettyvät helmat ja vaunu on voinut saada toisen jos kolmannenkin kerroksen ylöspäin. Leirintäalueilla vietetään usein lomat ja viikonloput. Sinne pakataan mukaan peräkärryyn puutarhakalusto, iso kaasugrilli ja kaikenlaisia harrastusvälineitä. Myös veneet tuodaan mukana trailerilla.

Taas lapset ovat ovella: Kovasti puhuva poika Josh 11 v, Jeck 11 v,  Sharley 8 v, William ja Bill 6 v, sekä aluevartijan 10 vuotias tyttö. Piiloleikin kolmas kierros on alkamassa ja pitää selvittää kuka on etsijä ja ketkä menevät piiloon. Etsijä yrittää löytää piilossa olevia taskulampun avulla ja kun löytää, on piilottelija vielä juostava kiinni kuten hipassa. Sen jälkeen etsintää jatketaan yhdessä, kunnes kaikki ovat löytyneet. Hetken kuluttua koko lapsikatras on taas ovellamme kertomassa, että Oula on kovin juoksija ja löysi hetkessä kaikki. Hän oli löytänyt Williamin, kun kompastui pimeässä makaavaan poikaan. Sen jälkeen Oula oli juossut pahki Billin kanssa. Kaikki kertovat tapahtumaa yhtä aikaa kahdella kielellä ja taas mennään… Meille oli kerrottu, kuinka leirintäalueilla helposti tutustuu ihmisiin. Aamulla naapuriteltan helikopterilentäjämies, Sharleyn isä, oli käynyt kalassa ja saanut 5 haita koukkuunsa. Hän myös kertoi seikkaperäisesti, miten erikoisia tilanteita yksinhuoltajaisä kohtaa kasvattaessaan yksin pientä tyttölasta. Kyllä tosiaan täällä löytyy helposti ystäviä ja tarinakavereita kaikille.

Lopulta saamme lapset pesulle pienen hanan alle ja nukkumaan - sillä ehdolla, että jäämme tänne toiseksisikin yöksi. No, niin kai sitten...

Kuvia viikonlopun seikkailusta hiekkadyyneuille Fairwell Spitissä: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/21.+Fairwell+Spit/