Makoillemme autossa kahdestaan valkoisilla lakanoilla. On pilkkopimeää ja otsalamppumme on tärkeässä käytössä toisaalla. Kellon täytyy olla melkein kymmenen. Aurinko laskee yhdeksän aikoihin ja siihen mennessä on leirin oltava viimeistään pystyssä. Leiri käsittää teltan pystyttämisen, auton takaosan tyhjennyksen niin, että penkit saa laskettua alas ja lakanoiden ja makuupussien levityksen. Se ei nykyään vie meiltä enää varttia pidempään. Ulkoa kuuluu iloinen lasten kälkätys, englannin seasta kuuluu vähän arempaa suomen kieltä.
Lähdimme myöhään liikkeelle Pictonista, vasta kuuden aikoihin. Ajatuksena on viettää viikonloppu Abel Tasmanian kansallispuistossa, jossa kävimme pikaisesti toista viikkoa sitten Karin ja Tytin kanssa. Kultaiset hiekkarannat ja jylhät vuoret kiinnostavat vielä ehkä jonkinlaiseen vaellusretkeen. Olemme viettäneet kolmen kuukauden aikana parikymmentä yötä leirintäalueilla, mikä ei ole paljon, mutta riittävästi huomaamaan, että ne ovat kaikki varsin hyviä ja viihtyisiä. Hinnat vaihtelevat kympistä kahdeksaan kymmeneen dollariin yöltä meidän perheellä. Edullisemmat ovat valtion ylläpitämiä leirintäalueita ilman mukavuuksia ja kalliimmat ovat suurten ketjujen leirintäalueita, joista löytyy uima-allasta, trampoliinia, hyppypatjaa, ja leikkipuistoa. Lapset yleensä äänestävät kalliimpia, mutta tänään - koska oli myöhäinen ilta - olimme hetki sitten päättäneet valita kympin hintaisen leirintäalueen meren rannalla, Kinan kylässä. Yksi poika tulee auton ovensuuhun ja puhuu kamalasti. ”Can you tell Taika and Oula, that this…” nostaa koukussa kämmenet ylös ”…means you are in and this…” hän laskee kämmenet alas ”…means you are out.” Lapset on kutsuttu pelaamaan spot lightia, eli piilosta pimeällä muiden lasten kanssa. Poika jatkaa ”I talk too much, as you can see I talk all the time… my mom always says I'm talking too much… how do you say I talk too much in Finnish… I know it in many languages, in Africaans it is Ek praat te veel..., oh, mina pupun likaa…mina pupu liikaa…”. Lapset lähtevät taas jatkamaan piiloleikkiä.
Jotkut asuvat leirintäalueella ympäri vuoden. Näin esimerkiksi tämän alueen vartija, iloinen Rölli-Peikon näköinen kaveri, joka asuu sinisessä karavaanissa. Hänellä on tukka pystyssä, musta hihaton paita, jossa iso reikä navan kohdalla, shortsit, villasukat ja maastokengät. Karavaanin yläkerran ikkunasta kurkistaa pari pientä tyttöä ja vilkuttaa meille iloisesti ja nauraa paljon kuten isänsä. He asuivat ennen Nelsonissa, muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta muuttivat pysyvästi tänne, jossa käyvät myös paikallista koulua. Monet myös pitävät asuntovaunujaan vakituisesti leirintäalueella, se on edullinen vaihtoehto merenrantavapaa-ajan asunnolle. Hyvin usein asuntovaunut ovat ”tuunattuja” pysymään niillä sijoillaan. Vetoakselit ja pyörät on poistettu, ulkoseiniin on rakennettu maahan asti ylettyvät helmat ja vaunu on voinut saada toisen jos kolmannenkin kerroksen ylöspäin. Leirintäalueilla vietetään usein lomat ja viikonloput. Sinne pakataan mukaan peräkärryyn puutarhakalusto, iso kaasugrilli ja kaikenlaisia harrastusvälineitä. Myös veneet tuodaan mukana trailerilla.
Taas lapset ovat ovella: Kovasti puhuva poika Josh 11 v, Jeck 11 v, Sharley 8 v, William ja Bill 6 v, sekä aluevartijan 10 vuotias tyttö. Piiloleikin kolmas kierros on alkamassa ja pitää selvittää kuka on etsijä ja ketkä menevät piiloon. Etsijä yrittää löytää piilossa olevia taskulampun avulla ja kun löytää, on piilottelija vielä juostava kiinni kuten hipassa. Sen jälkeen etsintää jatketaan yhdessä, kunnes kaikki ovat löytyneet. Hetken kuluttua koko lapsikatras on taas ovellamme kertomassa, että Oula on kovin juoksija ja löysi hetkessä kaikki. Hän oli löytänyt Williamin, kun kompastui pimeässä makaavaan poikaan. Sen jälkeen Oula oli juossut pahki Billin kanssa. Kaikki kertovat tapahtumaa yhtä aikaa kahdella kielellä ja taas mennään… Meille oli kerrottu, kuinka leirintäalueilla helposti tutustuu ihmisiin. Aamulla naapuriteltan helikopterilentäjämies, Sharleyn isä, oli käynyt kalassa ja saanut 5 haita koukkuunsa. Hän myös kertoi seikkaperäisesti, miten erikoisia tilanteita yksinhuoltajaisä kohtaa kasvattaessaan yksin pientä tyttölasta. Kyllä tosiaan täällä löytyy helposti ystäviä ja tarinakavereita kaikille.
Lopulta saamme lapset pesulle pienen hanan alle ja nukkumaan - sillä ehdolla, että jäämme tänne toiseksisikin yöksi. No, niin kai sitten...
Kuvia viikonlopun seikkailusta hiekkadyyneuille Fairwell Spitissä: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/21.+Fairwell+Spit/
Kiitokset leirielämäkuvauksesta, pohdimme pärjäämmekö me enää teille kunnon puolesta. Yritämme ainakin sillä perjantaina kävimme Kolarissa luistelemassa, huomenna menemme hiihtämään ja pulkkamäkeen ja Riemuliiterin hiihtokisatkin alkavat torstaina. Keskiviikkona on myös nukketeatteri Kompiaisen esitys Kellokkaassa. Seurasimme Avara luonnon -sarjasta tunnin mittaisen dokumentin Uuden-Seelannin eläimistä. Kiitos teidän, siinä oli meille jo paljon tuttua ja tosi opettavaa. Terveisin Äkäslompolon ystävänne
VastaaPoista