Nyt on mummotkin saatu tänne pallon alapuolelle. Lennot Singaporen ja Sidneyn kautta olivat heidän mielestään paljon luultua helpommat, mutta niinhän se on kun varautuu pahimpaan. Olipa ihanaa saada tuliaisiksi hapankorppuja, ruisleipää ja salmiakkiaakkosia. Ja niin iloinen yllätys oli Kuukkelin kaikki tämän vuoden numerot. Kiitos Eero! Kiitos myös kaikista terveisistä, mitkä mummot toivat mukanaan, sekä koulukirjoista… haittaako, jos syksyn matematiikat on kohta jo tehdyt? Yövyimme yhden yön Wellingtonissa karistaen pahimman matkaväsymyksen pois mummoilta. Toisena päivänä ajoimme Waipawaan, jossa Miss Grey meitä jo nälkäisenä odotti. Meillä on vilkas viikko edessä, kun näytämme vieraillemme paikalliset nähtävyydet. Paljonkaan kerrottavaa menneeltä viikolta ei ole, joten palaamme vähän vanhempiin tapahtumiin.

Laitoimme kuvia tippukiviluolasta, jonka sattumalta löysimme Etelä-Saarella helmikuussa ajellessamme. Tämä Ngarua Caves -luola sijaitsee Takaka Hillin kupeessa, lähellä Abel Tasmanian luonnonpuistoa Poharan ja Nelsonin välissä. Ajattelimme poiketa kahville vuoristossa ja siellähän oli tämä valtavan hieno luola. Tarinan mukaan alun perin tämän luolan löysi H.B. Everett -niminen poika vuonna 1876. Tuolloin 17 -vuotiaana hän oli ollut vuorella vaeltelemassa ja vahingossa tipahtanut luolaan. Hänen nimensä komeilee kynällä kirjoitettuna luolan seinässä yhdessä tuhansien muiden nimien kanssa, jotka ovat myöhemmin raapustettu sinne. Luola on 300 metriä pitkä ja todella tilava suuren ryhmän kulkea sen lävitse.
Tippukiviluolia esiintyy erityisesti seuduilla, missä kallioperä on kalkkikiveä. Kalkkikivi koostuu enimmäkseen kalsiitista. Tippukivet muodostuvat, kun luolan katosta tippuu kalsiittipitoista vettä. Kiviaines voi saostua kattoon puikkomaiseksi muodostumaksi, joka muistuttaa muodoltaan jääpuikkoa. Erityisen tippukiviluolan kattoon syntyneistä puikkomaisista muodostumista käytetään nimitystä stalaktiitti, kun taas niiden alapuolelle luolan pohjalle muodostuvista pylväistä käytetään nimitystä stalagmiitti. Stalagmiitti voi lopulta kasvaa kiinni stalaktiittiin, joten niistä voi muodostua yhtenäinen kivipylväs. Tippukivien muodostuminen voi kestää tuhansia vuosia ja ne voivat kasvaa jopa 20-metrisiksi. yhden senttimetrin pituinen pätkä ottaa 60 vuotta kasvaakseen!

Tämä luola oli suljettuna useita kymmeniä vuosia, koska vierailijat katkoivat tippukivipuikkoja mukaansa. Nyt sinne pääsee opastettujen kierrosten muodossa ja luolaan on merkattu joitakin kiviä, mitä saa koskea. Kun opas sammutti valot, oli pimeys niin sankkaa, ettei siellä nähnyt kertakaikkiaan mitään. Luolasta löytyykin paljon lintujen ja muiden eläinten jäänteitä, jotka ovat vahingossa joutuneet luolaan jostain reiästä, mutta eivät ole löytäneet pois.

Luolassa on mahtava akustiikka ja täällä onkin pidetty useita hääjuhlia. Luolan suurinta tilaa kutsutaan katedraaliksi ja sinne mahtuu yli sata ihmistä. Se on todella vaikuttavan näköinen hienon valaistuksensa ansiosta.

Äkäslompolon koulussa ilmeisesti runosuoni on kukkinut ja toivottiin meiltäkin runoilua. Taikapa teki työtä käskettyä:

sisilisko

Oli sisilisko,

joka oli melkein kuin disko .

Se meni metsään,

eikä siellä ollut ketään.

Se etsi ystävää,

mutta löysi kuitenkin myytävää.

Hän löysi liskon,

joka oli hänen sisko.

Nyt hänellä oli ystävä,

eikä hänellä ollut myytävää.

Tässä vielä lisää Taikan terveisiä:

Hi Äkäslompolo!

I am in   Waipawa.

Here is fun.

I have got  friends here.

Two girls and one boy.

Girl’s names are Alisia 6 years old and Mia 8 years old.

Boy‘s name is  Eppi 10 years old.

Alisia and Mia are very friendly.

My grannies are here also.

Winter is coming.

Hurray!

But I can’t skiing.

Silly.

I have got new cool Legos here.

Here is very windy.

Taika and all family.

Kuvia:  http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/31.+Tippukivi%E4/

Tarinointia Waipawassa

Taas on viikko vierähtänyt viimeisestä blogi-päivityksestä. Aika kuluu kuin siivillä ja olemme siirtyneet takaisin pohjois-saarelle samoihin maisemiin, missä vietimme ensimmäiset kuusi viikkoamme Uudessa Seelannissa. Palataan kuitenkin viikon takaiseen, jolloin pakkasimme kimpsumme ja kampsumme leppäkertun näköiseen autoomme Rangiorassa Christchurchin pohjoispuolella ja suuntasimme vuorille. Olimme aikaisemmin ajaneet Hanmer Springs –nimisen aktiivilomakeskuksen ohi ja kuulleet sen jälkeen siitä paljon hyvää. Päätimme itsekin lomailla parin päivän ajan ennen siirtymistä seuraavaan vastuulliseen kodinvahtitehtävään. Vuokrasimme maastopyörät ja ajelimme helppoja metsäreittejä sekä kävimme kylpemässä kuumissa lähteissä paikallisessa Spassa.

Viikon puolivälissä ajoimme tuttuja reittejä Kaikouran kautta Blenheimiin ja Pictoniin, mistä matkasimme lautalla Wellingtoniin. Myös Wellingtoniin tutustuminen oli aikaisemmalta käynniltä jäänyt lyhyeksi, joten vietimme nyt useamman päivän tässä pääkaupungissa.  Kävimme katsomassa Weta Cavessa, miten elokuva-animaatioita tehdään digitaalisin menetelmin. Weta Studio on toteuttanut parinkymmenen vuoden ajan kaikki merkittävät digitaalitehosteet mm. elokuviin Taru Sormusten Herrasta, King Kong, Avatar, Tintin seikkailut ja Narnian tarinat vain muutamia mainitaksemme. Wellingtonin studio työllistää n. 3000 alan ammattilaista, jotka rakentavat pienoismalleja, maskeja, luovat maailmoja, tekevät efektejä ja animaatioita elokuviin. Amerikkalainen ohjaaja James Cameron suunnittelee uudessa elokuvassaan käytettävän 72 ruutua sekunnissa aiemman 36 ruudun sijaan. Yhden ruudun tekemiseen menee 100 miestyötuntia. Jos sekunnissa on 36 ruutua, menee yhden sekunnin tuottamiseen 3600 miestyötuntia, jne. Näiden efektien johdosta esim. Avatar –elokuvan tuotanto tuli maksamaan yli miljardi US-dollaria!

Toinen mielenkiintoinen kohteemme oli Wellingtonin eläintarha, jossa pääsimme parin metrin etäisyydelle leijonista ja gepardeista. Syötimme kirahveja ja naureskelimme paviaaneille. Vaikuttavinta eläintarhassa oli kuitenkin seurata kererulle tehtyä kirurgista operaatiota. Kereru on Uusi-Seelantilainen kyyhkynen. Tämä yksilö oli kaksi päivää aikaisemmin lentänyt päin ikkunaa ja tuotu elintarhan sairaalaan. Röntgenkuvissa huomattiin, että rintalasta oli murtunut ja se painoi linnun sydäntä. Ilman asianmukaista operaatiota se tulisi kuolemaan. Seurasimme valtavista lasisista ikkunoista, kun kaksi kirurgia ja kaksi avustajaa tekivät sydänleikkausta linnulle. Ulkopuolella oli lisäksi monitorit, joista pystyi seuraamaan leikkaushaavaa lähikuvassa ja kaiuttimista kuului toisen avustajan selostus leikkauksen etenemisestä. Lintua operoitiin kahden tunnin ajan, mutta lopulta se menehtyi verenhukkaan. Lintua yritettiin vielä elvyttää sydänhieronnalla, mutta tuloksetta. Tämä osoitti kuitenkin, kuinka tärkeinä luontokappaleita täällä pidetään ja kuinka paljon näiden eteen tehdään töitä, jos mahdollista.

Wellingtoniin meillä on ilo vielä palata ainakin kahdesti. Ensin viikon päästä vastaanottamaan tärkeitä ja kauan odotettuja vieraita ja toisen kerran, kun saattelemme vieraamme kotimatkalle.

Wellingtonin jälkeen kävimme kylässä erään paikallisen pariskunnan kotona. Kiitos Tuulalle, Donin ja Meganin yhteystiedoista. Hauska yllätys oli, että Jonna oli vuonna 1998 Zimbabwessa ryhmämatkalla, jossa myös Don oli mukana. Koskaan ei voi tietää keneen sitä törmää…

Olemme nyt Waipawassa vain 7 kilometrin päässä Waipukurausta, jossa teimme ensimmäisen kodinvahtipestimme. Ilmeisesti meihin oltiin tyytyväisiä, koska tätä kohdetta tarjottiin meille neljäksi viikoksi. Talon emäntä, vanha leskirouva, lähti sukuloimaan Eurooppaan ja me ruokimme talon toista keski-ikäistä leidiä, Miss Greyta. Hän on leppoisa maatiaiskissa, joka nauttii aamuteen ja iltapäivän kala-aterian tiettyyn kellon aikaan, molemmat mikrossa lämmitettyinä. Talo on suuri ja hienolla paikalla kukkulan laella. Tässä talossa, kuten niin monessa muussakin, harjoitetaan pienimuotoista B&B toimintaa (bed and breakfast). Meillä onkin kohta talon kaikki makuuhuoneet arvokkaassa käytössä, mutta siitä lisää viikon kuluttua.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/30.%20Wellington/

Tarinointia Rangiorassa

Kesäinen keli se vaan jatkuu vaikka ruska näkyykin jo luonnossa. Päivät ovat helteisiä, mutta illalla pimeys koittaa jo kahdeksan aikoihin ja silloin valtaa kylmyys ulkona ja sisällä. Täällä talot ovat rakennettu aika heppoisesti, eivätkä juuri pidä lämpöä sisällänsä. Kaikki lattiat onkin yleensä vuorattu kokolattiamatoilla ja sängyissä on sähkölämmitteiset patjat. Joissakin taloissa on ilmanlämpöpumput. Tietenkin tulisijat ovat lämmittäneet, mutta täällä Christchurchin lähellä lähes kaikissa taloissa ovat piiput tuhoutuneet maanjäristyksissä. Kävimme kyläilemässä erään arkkitehdin luona joka oli kovin kiinnostunut Suomalaisesta talonrakennusteollisuudesta. Hänen mukaansa täällä olisi paljon opittavaa meiltä. Uudessa Seelannissa talot ovat rakennettu kestämään 50 vuotta, mikä ei ole kovin kestävää kehitystä. Nyt kun maanjärsityksen jälkiä korjataan ja laaditaan uusia rakentamissäädöksiä, tulee näihinkin asioihin varmasti muutos. Paljon ovat silti asiat kehittyneet. Sen saimme tuta Christchurchiin rakennetussa Ferrymead perinnekylässä. Hyppäsimme siis ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin ja näimme minkälaista oli elämä silloin, kun englantilaiset siirtolaiset alkoivat asuttaa tätä maata. Kylässä kaikki oli toimivaa, joten oli mielenkiintoista nähdä miten painokoneet toimivat, miten telex-laitteita käytettiin, miten elokuvaprojektorit toimi, miten ruokaa kokattiin, minkälainen oli kabaree-esitys - ja kaikki autenttisessa ympäristössä. Erityisen jännittävää oli käydä koulussa ja nähdä, kuinka opettaja piti järjestystä ja kuria. Pulpetit olivat leveitä, mutta siihen aikaan yhdessä pulpetissa istui 6 oppilasta, koko luokassa 60 oppilasta. Kukaan ei saanut puhua, eikä edes hymyillä. Me emme onneksi saaneet opettajan viivoittimesta sormillemme, kuten vasenkätiset saivat. Pulpeteissa ei ollut tilaa vasenkätisille, koska silloin kyynärpäät kolisivat yhteen ja lisäksi vasenkätisillä oli ongelmia, musteella tehdyn kirjoituksen kanssa, mikä tuppaa tuhraantumaan. Rakennukset, junat, bussit ja raitiovaunut, sekä kaikki koneet on kerätty tänne yhteen paikkaan ja kunnostettu vapaaehtoisvoimin. Paljon oli vielä kunnostettavaa, sillä maanjäristys oli tehnyt täälläkin suuria tuhoja, mutta heillä oli myös paljon vanhoja lentokoneita, helikoptereita, johdinautoja, taloja ja hirvittävä määrä vanhoja aparaatteja, jotka voi kovalla työllä saada vielä toimiviksi. Perinnekylässä toimii 20 yhdistystä käsittäen tuhansia ihmisiä. Pääasiassa he ovat eläkeläisiä, jotka entisöivät ja pitävät kylää avoinna vuoden jokaisena päivänä saamatta siitä palkkaa.

Vapaaehtoistyö on täällä Uudessa Seelannissa yksi merkittävä voimavara. Lähes kaikissa museoissa opaspalvelut tehdään vapaaehtoisten voimin, kaupungeissa turistikierrokset ja lisäksi kaikki lukemattomat tapahtumat, joita maa on pullollaan. Nämä näkyvät turistin silmin. Näiden lisäksi vapaaehtoistyötä tehdään todella paljon sivistys- ja sosiaalialoilla, rakentamisessa, eläinten- ja luonnonsuojelussa, jne. Jo koulussa lapsetkin tutustutetaan ja osallistetaan vapaahetoistyöhön, esim koulujen loma-aikoina he pukeutuvat perinnekylässä vanhanaikaisiin vaatteisiin ja elävöittävät näin kylää omalta osaltansa.

Nyt koulut ovat kahden viikon syyslomalla. Seuraava kahden viikon mittainen talviloma on kesä-heinäkuun vaihteessa ja taas kahden viikon kevätloma syys-lokakuun vaihteessa. Joulukuun puolivälissä alkaa kuuden viikon kesäloma. Me sitä vastoin olemme ahkeroineet koulu- ja opiskelutehtävien parissa täällä Rangiorassa. Tämä on mukavan pieni n 12.000 asukkaan kaupunki. Tosin keskustan katukuva on muuttunut täysin kuukauden takaisesta, jolloin kävimme täällä tutustumassa. Nyt puolet pääkadun liikkeistä on suljettuina siltä varalta, että rakennukset romahtaisivat. Osa rakennuksista on saanut pieniä halkeamia vuoden takaisessa maanjäristyksessä, mutta osa on suljettu sen vuoksi, että viereinen talo saattaa sortua tai siksi, että uusien säännösten mukaan talo ei ole rakenteiltaan tarpeeksi kestävä. Tänään olemme kuitenkin hyvästelemässä tämän talon ja sen ihastuttavan Baxter-terrierin ja CD-kissan. Baxterin kanssa kaupungilla liikkuessa saa taatusti seuraa, sillä hän vetää lähes kaikkien huomion puoleensa. Kaikki vanhemmat haluavat lastensa silittävän Baxteria ja olemme koiraa ulkoiluttaessamme kuulleet kymmeniä kertoja kuinka urhea koira se on. Tässä linkissä löytyy selitys Baxterin saamaan suosioon.

Kuvia: http://www.magictrip.kuvat.fi/kuvat/29.+Rangiora/

Dunedin

Dunedin on yli 100 000 asukkaan yliopistokaupunki, jossa on paljon kansainvälisiä opiskelijoita. Tämä tietysti näkyy kaupungin iltaelämässä ja ravintoloiden määrässä. Dunedinin sanotaankin muistuttavan Edinburghin kaupunkia Skotlannissa myös arkkitehtuurin takia, sillä täällä on paljon Edwardin ja Victorian aikaisia rakennuksia. Merkittävimmät ovat hulppea rautatieasema ja Larnachin linna, joka on samalla Uuden Seelannin ainoa linna. 

Ajoimme etelästä valtatie 1 pitkin suoraan Dunedinin keskustaan ja tykästyimme kaupunkiin heti. Koska yöt alkavat olla kylmiä, halusimme myös katsoa keskustan majoitusvaihtoehtoja sisätiloissa. Pian löysimmekin tosi viehättävän hostellin, josta saimme huoneen ja kaksi kerrossänkyä punkkineen. Täällä meillä oli taas ylellistä lämpimine suihkuineen ja näköalakeittiöineen. Päätimme olla täällä kaksi yötä ja tutustua nähtävyyksiin rauhassa.

Kävimme kaupungin hulppeassa museossa (Otago Museum), missä oli aivan liikaa nähtävää yhdelle kerralle. Täällä oli myös Polynesian ja Melanesian pikkusaarista kertova näyttely. Mieleenpainuvinta oli ehkäpä ihmisen hampaista tehty hieno kaulanauha. Täältä jatkoimme Larnachin linnaan noin 10 km:n päähän keskustasta. William Larnach oli varakas maanomistaja ja pankkiiri, sekä parlamentin jäsen. Tehdäkseen vaikutuksen vaimoonsa, hän päätti rakentaa hienoimman talon mitä eteläiseltä pallonpuoliskolta löytyy. Kartanosta tulikin hieno ja ylellinen. Valitettavasti  se sijaitsi aika kaukana kaikista mahdollisista seurapiireistä, joten vaimo ei siellä viihtynyt. Ei varsinkaan sen jälkeen kun perheen kuudesta lapsesta viisi meni opiskelemaan Englantiin. Huono onni alkoi vainota perhettä, sillä perheen äiti kuoli yllättäen.  William meni uusiin naimisiin vaimon siskon kanssa, mitä ei hyvällä katsottu. Kun tämäkin sitten kuoli yllättäen, niin isä meni jälleen uusiin naimisiin tällä kertaa itseään 20 vuotta nuoremman naisen kanssa. Halusi varmaan varmistaa, ettei nyt kuole ennen aikojaan. Siitä ei ollutkaan huolta, sillä vaimo osoittautui varsin eläväksi ja huhujen mukaan hänellä ja perheen isän suosikkipojalla olisi ollut suhde. Tätä sekä ilmaantuneita taloudellisia vaikeuksia isä William ei enää kestänyt vaan riisti itseltään hengen ampumalla itsensä parlamenttirakennuksessa Wellingtonissa. Tästä kaikesta voi tietysti vetää johtopäätöksen, että jos vaimoa meinaat pitää, niin taloa ei korpeen kannata rakentaa… Me nautimme kuitenkin muiden ihmisten kanssa kartanon hienostuneesta ilmapiiristä ja hyvin säilyneestä interiööristä sekä puutarhasta. Nyt linnaan ei ole kuin 15 minuutin matka keskustasta, joten ei ollenkaan huono sijainti. Linna sijaitsee muuten kukkulan päällä Otagon kapealla niemimaalla, josta avautuu upeat maisemat merelle kolmeen suuntaan.

Dunedinin visiitti jäi aivan liian lyhyeksi, sillä seuraavaksi oli riennettävä Rangioraan, hieman Christchurchin yläpuolelle hoitamaan kahden viikon ajaksi Baxter -nimistä terrieriä ja CD nimistä kissaa, sekä viittä kanaa. Matkalla katsoimme merkittävät nähtävyydet, joista yhtenä mainittakoon Moeraki boulders. Tällä pienellä hiekkarannan pätkällä olevat valtavat pyöreät kivet ovat muodostuneet saven, hiekan ja simpukoiden sekoituksesta miljoonien vuosien aikana (prosessi on alkanut n. 55 miljoonaa vuotta sitten!).

Kahden viikon kierroksen jälkeen on taas mukava olla hetki paikallaan. Olemme markkinoineet itseämme kätevinä hanslankareina, joten talon sinkkunainen oli laatinut mukavan listan asioista, joiden kanssa voimme puuhastella, jos aika tulee pitkäksi.  Ilmat ovat niin kesäiset, että pihatyöt houkuttelevatkin paljon enemmän kuin koulutyöt. Olemme olleet todella onnekkaita ilmojen suhteen. Tällä hetkellä pohjois-saarella sataa kaatamalla ja tulvii, meillä taas on mitä parhain kesäkeli.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/28.+Dunedin/

Milford Sounds

Sound tarkoittaa vuonoa, jonka vesivirrat ovat kaivertaneet vuorten väliin. Fjord tarkoittaa vuonoa, joka on syntynyt jääkaudella jään valumisen vaikutuksesta. Kun Eurooppalaiset nimesivät Milford Soundsin 1800 -luvulla, ei englannin kielessä vielä esiintynyt fjord -sanaa. Näin ollen Milfordin vuono on väärin nimetty. Fjordlandissa, etelä-saaren lounaisosassa sijaitsevat useat vuonot ovat jäänteitä jääkausista, joita viimeisen 2 miljoonan vuoden aikana on ollut ainakin 14 kappaletta. Yli puoleentoista kilometriin kurottavat vuorten seinämät lähtevät suoraan merestä ja ovat vaikuttava näky valtavine vesiputouksineen. Vettä ja lunta sataa tällä alueella 6-7 metriä vuodessa (n 200 sadepäivää/vuosi). Milford Sounds on luonnonsuojelualuetta, lähin kaupunki - Te Anau, josta saa ruokaa ja bensaa - sijaitsee 150 km päässä. Milford Soundsissa vierailee vuosittain puoli miljoonaa matkailijaa, joista n 14.000 saapuu jalkaisin 4 päivää kestävän 52 km käsittävän Milford Track -vaellusreitin kautta. Kyseinen reitti on rankattu maailman 10 parhaan vaellusreitin joukkoon. Suurin osa matkailijoista tulee kuitenkin bussikyydillä paikalle mm Te Anausta ja Queenstownista, mutta moni tuodaan myös helikopterilla tai pienlentokoneella. Paikan päällä operoi useita laivayhtiöitä, jotka tekevät parin tunnin laivaristeilyjä vuonossa. Tällaiselle mekin olimme osallistumassa, mutta jostain syystä hurahdimmekin yön yli käsittävään huomattavasti kalliimpaan vaihtoehtoon. 

Risteily oli kuitenkin jokaisen siitä pulitetun sentin arvoinen ja se pääsi omalle top 10 -listallemme. Laiva oli vain puolillaan asiakkaista, joten saimme kaksi hienoa hyttiä laivan pääkannella, vaikka olimme maksaneet pienestä 4-hengen kapyysistä vesirajasta. Saimme lähikosketuksen valtaviin putouksiin, pääsimme melomaan kaikki omilla kajakeilla, hypimme laivan kaiteelta 14 asteiseen Tasmanin mereen, söimme hulppean illallisen ja runsaan aamiaisen, saimme aimo annoksen tietoa luonto-oppaalta ja kaupan päällisiksi näimme vielä valtavan delfiiniparven uimassa aivan vieressämme. Sitähän ei voi myytävässä paketissa luvata.

Olotilaa, joka vallitsi ajellessamme Milford Soundsilta takaisin Te Anauhun, voisi kutsua ähkyksi. Ei suinkaan runsaista ja herkullisista ruokapöydän antimista, vaan siitä kaikesta, mitä olimme viimeisen viikon aikana kokeneet. Franz Josefin jäätiköt ja sademetsät, Queenstownin maisemat ja aktiviteetit, Milford Soundsin putoukset ja luontokappaleet. Samalla kuitenkin ”nälkä kasvoi syödessä” ja ryhdyimme suunnittelemaan viikonloppua Uuden Seelannin kolmannella saarella, Stewart Islandilla. Valitettavasti kaikki majoitus siellä oli jo varattuna, joten päädyimme kiertämään etelä-saaren rannikkoteitä pitkin. Kävimme Bluffissa, joka on maan ensimmäinen kaupunki ja samalla 1-valtatien päätepiste (1-tien toinen päätepiste on pohjois-saaren pohjoisin nurkka). Curio Bayssa yövyimme ja kävimme katsomassa kivettynyttä metsää. Siellä tapasimme myös reissumme ensimmäiset villinä luonnossa elävät pingviinit. Auringon laskiessa keltasilmäpingviinit nousevat merestä rantapusikkoon oksentamaan poikasilleen päivän ruoka-annoksen. Pingviinejä tapaa pitkin rannikkoa, mutta ne ovat hyvin stressaantuneita turisteista. Monen hauskan ja erikoisen pienen kylän jälkeen päädyimme Dunediniin, joka taas kerran yllätti meidät täysin. Siitä lisää seuraavassa kertomuksessa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/27.%20Milford%20Sounds/