keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Maorit

Maorit ovat Uuden Seelannin alkuperäiskansaa. He ovat lähtöisin Polynesiasta, josta he saapuivat useina muuttoaaltoina suurissa kanooteissa Tyynen Valtameren yli Uuteen Seelantiin (maorin kielellä Aotearoaan) 800–1300-luvuilla. Maorin kielessä sana māori tarkoittaa normaalia tai alkuperäistä. Alun perin sillä erotettiin ihmiset hengistä ja muista yliluonnollisista olioista. Maorit itse kutsuivat itseään usein nimityksellä "tangata whenua" eli maan asukkaat. Maorien kieli pysyi pitkään melko samanlaisena kuin muilla Polynesian saarilla. Kun kapteeni James Cook saapui Uuteen-Seelantiin 1780-luvulla, hänen tahitilainen kokkinsa saattoi toimia tulkkina eurooppalaisten ja maorien välillä.

Vietimme ikimuistoisen illan maorien Tamaki-kylässä, jossa pääsimme näkemään heidän elämäänsä ja sopeutumistaan uuteen maahan sekä myöhemmin länsimaisiin tapoihin totuttautumiseen ja kompromisseihin Uuden Seelannin Eurooppalaistumisen myötä. Heidän kädentaitonsa on ollut ja on edelleen hyvin merkittävä. Siitä osoituksena mm. valtavat kaksituhatta kiloa painavat sotakanootit, joilla he vierailivat eri heimojen luona ja tekivät kalastus- ja metsästysretkiä. Jokaisessa kanootissa oli aina oma päällikkö ja heimovierailut noudattivat säännönmukaista protokollaa. Vierailevalla heimolla täytyy olla päällikkö, joka vastaanottaa rauhan tarjouksen. Niinpä myös meidän bussissa valittiin päällikkö edustamaan omaa ”heimoamme”. Edustustehtävää kunnioitetaan maorien keskuudessa ja päällikkö saa myös erityiskohtelun. Päällikkö on aina mies ja hänellä tulee olla paljon hyviä ominaisuuksia, kuten voimaa ja rohkeutta. Niinpä meidän isä valittiin meitä kuljettaneen bussin päälliköksi. Kukaan ei kuitenkaan saa astua linnoitettuun kylään ennen kuin Powhiri, eli virallinen tervetulotoivotus on tehty. Tämä oli pelottavan näköinen esitys, jossa sotilaat vuoronperään huitoivat aseillaan ja tekivät Pukanan (mahdollisimman pelottava ilme) työntämällä kieltänsä ulos ja pyörittämällä silmiänsä. Meitä oli varoitettu, että kukaan ei saa esityksen aikana nauraa, ei edes hymyillä.  Lopulta Karanga (tervetulohuuto) kaikui Maraen (kylän) läpi ja saimme mennään sisään pyhään kylään. Tässä vaiheessa meidän päällikkö tervehti Maoriheimon päällikköä perinteisellä tavalla: molemmat laittavat oikean kätensä toisen olkapäälle ja painavat neniä vastakkain kaksi kertaa.

Kylässä vierailimme maorien majoissa, näimme heitä veisto- ja kaislatöidensä äärellä ja bussien päälliköille opetettiin myös Haka-tanssi. Kylässä on myös iso talo (wharenui), joka toimii kohtauspaikkana ja edustaa Maorien esi-isien menneisyyttä. Talojen etulistot onkin kirjailtu taidokkain veistoksin, joita olemme nähneet paljon ajellessamme maaseuduilla maorialueilla. Näimme vielä monta tanssi- ja lauluesitystä sekä mielenkiintoisen filminpätkän siitä, mitä tapahtui kun Eurooppalaiset alkoivat valua maahan:

Maorit eivät tunnista sanaa vieras. On vain paljon ystäviä, joita emme ole ennen tavanneet. Tämän, sekä Eurooppalaisten mukanaan tuomien uusien hyödyllisten asioiden ja tarvikkeiden – purjeveneet, viljan siemenet, liha- ja siipikarja, lääkkeet, joista maoreilla ei ennen Eurooppalaisia ollut tietoakaan – johdosta Maorit ottivat Eurooppalaiset avosylin vastaan. Pian syntyi kuitenkin ongelmia. Maorien mukaan ihminen ei voi omistaa maata vaan maa omistaa ihmiset. Maorit eivät ymmärtäneet sitä, että kun he päästivät Eurooppalaiset maillensa, pian Eurooppalaiset ottivat maat haltuunsa, eivätkä päästäneet maoreja enää hallitsemillensa alueille. Syntyi paljon tappeluita ja kahakoita, joissa maorit eivät pärjänneet Eurooppalaisten tuliaseille. Toinen valtava kriisi oli Eurooppalaisten tuomat kulkutaudit, joihin maoreilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä. Niinpä 1800- ja 1900 –lukujen vaihteessa maoreja oli jäljellä enää neljännes siitä määrästä, mitä heitä oli Eurooppalaisten tullessa maahan. Maoreiden pelättiin kuolevan sukupuuttoon. (Wikipedia: 1830-luvulla maoreja oli 60 000 ja eurooppalaisia 2 000, vuonna 1896 maoreja oli vain 42 000 ja eurooppalaisia yli 700 000. Tämän jälkeen vielä kulkutaudit tiputtivat maoriväestön puoleen.).

1900 –luvun alussa maoriväestö alkoi kuitenkin jälleen kasvaa ja he onnistuivat säilyttämään kulttuurinsa. Toisessa maailmansodassa taisteli yli 17 000 maorivapaaehtoista. Lähtemällä vapaaehtoisina sotaan, he toivoivat saavansa tasavertaisen aseman Eurooppalaisten rinnalla Uudessa Seelannissa (Uusi-Seelanti oli liitetty Isoon-Britanniaan 1840-luvulla). 1960-luvulta alkaen alkoi kulttuurinen herääminen. Maorien määrän lisääntyminen toi heille kasvavaa poliittista valtaa. Uudessa-Seelannissa hyväksyttiin päätös, jossa luvattiin maksaa maoriheimoille korvauksia heidän menettämistään maista. Korvaukset olivat kuitenkin hyvin pieniä. 1960-luvulla alkoi myös maoriväestön kaupungistuminen ja nykyisin suurin osa maoreista asuu kaupungeissa.

Vierailumme Tamakikylässä huipentui maukkaaseen hangissa (maauuni) valmistettuun illalliseen, jossa oli tarjolla lammasta, kanaa, kalaa, simpukoita, makeita maoriperunoita, porkkanaa, herneitä ym. herkkuja. Lopuksi oli poroporoaki (päätösseremonia), jossa meidän isä muiden päälliköiden kanssa esitti Haka-tanssin. Bussikyyti takaisin Rotoruan kaupunkiin oli myös ratkiriemukas. Päällikkö aloitti karaokelaulut, joita kukin kansalaisuus jatkoi omillaan. Välillä laulettiin yhteislauluna ja maorinaiskuljettajamme pyöritti isoa bussia pienessä liikenneympyrässä ainakin 20 kertaa. Rotoruassa meidät vaihdettiin pikkubussiin, joka ajoi meidät keskiyöllä valtavalle leirintäalueelle telttamme oviaukon eteen. Retkemme huipensi vielä keskiöinen otsalamppuretki luolaan, jossa välkkyi tuhansittain kiiltomatoja.

torstai 19. tammikuuta 2012

Toinen kotimme

Viikko sitten tulimme tähän taloon, joka sijaitsee 22 kilometriä Mangakinon kylästä. Talon perhe - karjapaimenisä, sosiaalityöntekijä-äiti ja lapset Philip 9 v, Flecher 7 v - lähtivät kahden viikon kesälomalle Taupoon, tunnin ajomatkan päähän. Isällä on vain 2 viikkoa kesälomaa karjapaimenen töistänsä. Talon ympärillä on 700 hehtaaria laidunmaata, jossa laiduntaa melkein 2000 nautaa. Niistä 1500 sonnia ja loput vasikoita tai lehmiä odottelemassa lypsytilalle pääsyä. Meidän kontolle jäi vanha hevonen nimeltään Jack, 2-vuotias Jack Russel terrieri, Wilson ja vuoden ikäinen kultainen noutaja, Gus. Talossa on kaikille oma makuuhuone ja kamalasti Legoja, Wii-pelejä, tramboliini ja pakastin täynnä naudan jauhelihaa, joka pyydettiin syömään pois. Vaikka olemme keskellä ei mitään, on Rotoruaan ja Taupoon vain tunnin ajomatkat. Koiratkaan eivät sido meitä, voimme hyvin jättää ne pihalle yksinään yön yli. Taupo onkin tullut jo tutuksi kahden reissun myötä, joista toisella kertaa vietimme yön autossa muiden luksus-vaunujen rinnalla upean järven rannalla. Mahdumme hyvin kaikki neljä nukkumaan autossa. Kuvia talosta ja sen lemmikeistä on tulossa myöhemmin.

Taupo-järvi on Uuden Seelannin suurin järvi ja erittäin suosittu lomakohde. Se on myös extreme-lajien keskus. Benji- ja laskuvarjohypyt, pienlentokone- ja helikopterilennot, JetSki ajelut vuolaasti virtaavissa koskissa, white water ja black water rafting (ensimäinen on koskenlaskua ja toinen koskenlaskua luolissa), kaikenlaiset härvelit veneen perässä vedettyinä, seikkailupuistot, kiipeilyareenat, jne. Me aloitimme maltillisesti maanjäristymuseosta, jossa kokeilimme miltä tuntuu 6,3 magnitudia Richterin asteikolla. Emme menneet onkimaan katkarapuja katkarapupuistoon, mutta kävimme mehiläistarhassa. Jokaisen kaupungin must-kohde on tietysti leikkipuistot, joissa on korkeat kiipeilytelineet. Ja äärimmäisin extreme-kohteemme oli aktiviteettipuisto, jossa Jonna nyrjäytti niskansa alle puolessa tunnissa ja Timo kahden tunnin temppuilun jälkeen. Taika ja Oula sitä vastoin ylittivät itsensä... ja vanhempansa moneen kertaan. Taika käveli nuoralla mennen tullen ja joutui lopulta poistumaan rappusia pitkin, kun ei enää jaksanut sahata nuoraa eestaas tippumatta ja Oula näytti kyntensä trapetsilla, ensin 5 metrin korkeudessa ja lopuksi 11 metrissä. Nyt tuli eteen se tosiasia, ettemme enää pärjää lapsille, vaikka kuinka haluaisimme. Loppupäivä paranneltiinlihaksia Thermal spassa.

Näin kaikki alkoi


Ruaumoko on Papatuanukun (äitimaan) ja Rangin (isätaivaan) syntymätön lapsi. Raskaana ollessaan Papatuanuku käänsi kasvonsa alas Rarohengaan (henkien maanalaiseen maailmaan) ja tämän johdosta Ruaumoko ei koskaan syntynyt ja nähnyt päivän valoa. Maoritarinoiden mukaan Ruaumoko edustaa maanjäristyksiä ja kaikkia vulkaansia ilmiöitä. Maan järistessä ihminen voi tuntea levottoman lapsen vapinan Papatuanukun kohdussa.

Noin 800 vuotta sitten Maorin rantautuivat veneillä Uuteen Seelantiin ja muuttivat vähitellen rannikoilta sisämaahan. Taupon ja Rotoruan alueelta he löysivät kuumia lähteitä ja ymmärsivät niiden hyödyn. Ennen kesäkuun kymmenettä päivää vuonna 1886 maorit elivät pienissä kylissä kahden pienen järven rannalla, Rotomakakiri oli kylmävetinen järvi ja Rotomahana oli kuumavetinen järvi. Rotomahanan rantoja kaunistivat silikonimaiset sintraesiintymät lukuisissa kiehuvissa lähteissä ja ainutlaatuiset vaaleanpunaiset ja valkoiset pengerrykset. Vuodesta 1830 alkaen olivat lähetyssaarnaajat ja satunnaiset Eurooppalaiset turistit käyneet ihastelemassa näitä eriskummallisia ja todella kauniita pengerryksiä, joita ei tiedetty löytyvän mistään muualta maailmassa.

Kesäkuun 10. vuonna1886 maanjäristys aiheutti Tarawera-vuoren purkautumisen. Tulivuoren sanotaan syösseen laavaa ja tuhkaa jopa 11 km:n korkeuteen. Maanjäristyksen johdosta tulivuori halkesi kahtia muodostaen 17 km pitkän laakson. Purkauksessa ilmaan tullut tuhka peitti allensa jopa 15.000 neliökilometriä maata. Seitsemän pientä kylää tuhoutui ja niissä 120 ihmistä menehtyi. Rotomahana järvi kasvoi 20 –kertaiseksi ja yhdistyi Rotomakakiri –järven kanssa. Kauniit ja ainutlaatuiset vaaleanpunaiset ja valkoiset pengerrykset jäivät järven pohjaan, josta niitä ei enää pääse ihastelemaan. 15 vuotta purkauksen jälkeen avattiin maailman nuorin geoterminen alue ja 30 vuotta purkauksesta kasvillisuus palautui tuhotulle alueelle. Nyt tulivuoren seitsemän kraateria sekä valtava Rotomahana järvi ovat suorittu turistikohde. Silloin tällöin joku kraatereista vielä purkautuu, siksi on tärkeää, että alueella kuljetaan merkittyjä polkuja pitkin. Viimeisin purkaus tapahtui vuonna 1973. Lähteistä pulppuava vesi on tulikuumaa, kiehuvaa. Steaming Cliffs-alueella on useita pieniä geysireja, jotka purkautuvat säännollisesti. Näitä pääsee parhaiten ihastelemaan laivaristeilyllä Rotomahana - järvellä, sillä ne sijaitsevat aivan vesirajassa. Nämä ovat kuitenkin vaatimattomia ruikkijoita. Lähellä Inferno - kraatteria toimi vuosina 1900 -1904 maailman suurin geysir (Waimangu Geysir), joka saattoi purkautua jopa 400 m korkeuteen viskoen taivaalle mutavelliä ja kuraa. Tämä sottapytty purkautui 36 tunnin välein.
Vuonna 1903 neljä turistia uskaltautui liian lähelle ja niin he tulivat keitetyksi. Vuosi tästä ja geysirin aktiivisuus lakkasi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Taivasalla

Ennen seuraavaa kotia oli meillä kaksi yötä aikaa kokeilla miten uni maittaa autossa ja teltassa. Suuntasimme vuorille Lake Waikaremoana –järvelle, joka sijaitsee Te Urewera -luonnonpuistossa 600 m:n korkeudessa. Järvi on erittäin suorittu patikointikohde, varsinkin järven ympäri kulkeva kolmen päivän Lake Waikaremoana Great Walk -reitti. Paikallisesta luontokeskuksesta saimme erinomaiset esitteet ja kartat alueesta joiden perusteella päätimme käydä päiväretkellä Lake Waikareitin rannalla, joka oli upea kirkasvetinen järvi  900 m:n korkeudessa.  Kävimme myös katsomassa  Aniwaniwan vesiputouksen, joka käsittää kaksi putousta. Tarinan mukaan Hinerau oli Ngai Tuhoe heimoon kuuluva nainen, joka oli kuuluisa kauneudestaan. Kerran ruuanhakumatkallaan metsässä hän jäi loukkuun rotkon ja kallionjyrkänteen väliin, jotka olivat muodostuneet aikoinaan maanjäristysten myötä. Saadakseen apua hän pisteli neuloilla kuvion pellavanlehteen ja heitti lehden Awinawia -jokeen. Samalla Hinerau vaipui epätoivoon ja ajatteli, ettei koskaan pelastuisi loukustansa. Suruissaan ja peloissaan hän alkoi itkeä. Pian kyynelistä muodostui virtaava puro ryöpyten kivien yli lähellä olevaan railoon muodostaen lopulta kauniin vesiputouksen. Hineraun onneksi Ngati Ruapani -heimon päällikkö Te Toru löysi Hineraun neuloilla pistelemän pellavanlehden Waikaremoana järvestä ja riensi pelastamaan naisen. Te Toru oli niin otettu Hineran kauneudesta, että otti hänet myös vaimokseen. Aniwaniwan alempi  putous on nimeltään ”Te Tangi-o-Hinerau” (Hineraun kyynelet). 
Tähän kansallispuistoon jäi vielä paljon mielenkiintoisia reittejä mm. muinaisiin Maorien asuttamiin luoliin. Edessä oli kuitenkin parin sadan kilometrin matka seuraavaan kotiimme ja ajomatkaan oli varattava 6 tuntia. Vuoriston kapeilla hiekkateillä vauhtia pystyi pitämään vain 20-40 km/h. Lisäksi tietyöt, jotka korjasivat tietä sateen ja maanvyöryjen vaurioilta hidastivat matkaamme.  Nyt oli teltta- ja automajoitus kuitenkin testattu ja todettu toimiviksi. Olisimme mielellämme jatkaneet camping elämää vielä pitempään.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Matka jatkuu

6,5 viikon jälkeen tuli aika hyvästellä ensimmäinen kotimme ja sen asukkaat  Waipukuraussa. Aika hujahti hetkessä ja ehdimme tehdä ja nähdä paljon. Kuitenkaan kissoja, joita olimme ensisijaisesti tulleet hoitamaan, emme juurikaan nähneet. Aamuisin talosta löytyneistä karvoista päätelleen ne kävivät yöaikaan syömässä ruokansa, mutta muuten karttoivat meitä. Viimeisellä viikolla huomasimme, että ruokailemassa tapasi käydä ainakin yksi vieraskin kissa.
Puutarhassa riitti mukavaa puuhaa ja talokin tuli siivottua lattiasta kattoon, koska kesä on ollut normaalia huomattavasti sateisempi. Isäntäperhe olikin tyytyväinen Euroopan lomaltaan palattuaan ja kirjoitti meille hyvät suositukset, mitkä auttavat varmasti uusien talonvahtipestien saamisessa.  Heidän palatessaan jännitimme kovasti ovatko kaikki kissat vielä hengissä, mutta samalla oven avauksella kaikki kolme juoksivat sisään turkit takkuisina, mutta muuten hyvinvoivan näköisinä. Tämän jälkeen kissat suvaitsivat meidän heitä silitellä muutaman päivän, jonka vielä vietimme isäntien kanssa. Tuona aikana meille tuli tarjous seuraavasta talosta, joka sijaitsee Mangakino -nimisessä kylässä pohjoissaaren keskipisteen vieressä. Siellä meitä odottaa kaksi koiraa ja hevonen. Ennen uuteen kohteeseen menoa on pari yötä aikaa kokeilla telttailua.
Tällä kertaa laitamme sekalaisia kuvia eri tilanteista ensimmäisessä kohteessamme:
http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/14+Sekalaista+matkan+varrelta/

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Ruahine range

Ruahinen luonnonpuisto on 94.000 hehtaarin kokoinen vuorijono hieman Palmerston Northin yläpuolella. Ruahine on maorin kieltä ja tarkoittaa ”viisas nainen”. Aikoinaan vuoren juurella oli pieniä maorien asuttamia ”kyliä”, aivan metsästysmaiden ja kalastusvesien tuntumassa. Vuoriston polkuja käyttivät ahkerasti myös kauppiaat ja lähestyssaarnaajat. Erityisesti eräs lähetyssaarnaaja-kasvitieteilijä William Colenso, joka 1800-luvun puolivälissä käveli vuoriston läpi ristiin rastiin seitsemään kertaan Maori-oppaidensa kanssa keräten samalla paikallisia kasveja ja dokumentoiden ne. 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa vuoriston metsiä oli jo raivattu pelloiksi ja laitumiksi eurooppalaisten toimesta sekä kuparin kaivuu aloitettu neljän eri yhtiön toimesta. Tänä päivänä vuoriston kasvillisuus on hyvin toipunut kaivosten jäljiltä ja toimii nyt virkistysalueena satoine eritasoisine hyvin huollettuine polkuineen. Vuoristossa on 20 tupaa, joissa on mahdollista myös yöpyä pientä korvausta vastaan.

Me päätimme tehdä päiväretken ja valitsimme Sunrise hutin, jonka kerrottiin olevan vuoriston suosituin kohde. Tuhannet lampaat saattelivat meidät matkaan vuoren juurelta. Kylttien mukaan matkaa kertyi alhaalta ylös 5 km, joka kestäisi 2,5 h. Korkeuseroa tuolla matkalla oli hieman vajaa kilometri. Serpentiinipolulla oli helppo edetä, mutta ilman tarinointia matka olisi ollut aika raskasta. Timo ja Oula kertoivat kilvan Tintti-tarinoita, joita ollaan lainattu paikallisesta kirjastosta kasakaupalla. Aluksi kasvillisuus oli todella rehevää ja puut varmaan 40-metriä korkeita ja niin tiheitä, että polku oli hämärä, vaikka aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta. Puolivälin jälkeen linnun laulu väheni ja puut tulivat kitukasvuisemmiksi ja hieman ennen huippua ohitimme puurajan.

”Tupa” oli hulppea rakennus, jonka etuseinän ikkunat avasivat huikeat näkymät kauas alas laaksoon. Tuvassa oli parikymmentä petipaikkaa ja isot keittiötilat keittomahdollisuuksineen. Tuvan takaa jatkui uusi polku vielä toiselle tunnin päässä olevalle tuvalle, johon emme kuitenkaan uskaltaneet, koska tuuli riepotteli aika lailla.

Paluumatka menikin hujauksessa taistellessamme örkkejä, aaveratsastajia, olifantteja, nazkuleita, urukhaita ja susiratsastajaa vastaan tikarein, miekoin, jousipyssyin ja taikavoimin. Itse olimme Legolas, Aragorn, Arwen ja Eowyn. Pääsimme onnellisesti perille autolle hyvin pienin loukkaantumisin: ainoastaan yksi jousipyssystä tullut rakkula Oulan sormessa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/Ruahinen+kansallispuisto/

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Mission

Vuonna 1838 Ranskasta lähti 12 munkkia matkalle suuren purjealuksen kyydissä päämääränään Uusi-Seelanti. He astuivat maihin pohjoissaaren itärannikolla. Tämä tapahtui 69 vuotta sen jälkeen kun James Cook, englantilainen merikapteeni, ensimmäisen kerran löysi Uuden Seelannin. Cook vieraili saarilla vielä kaksi kertaa, 1773 - 1774 ja 1777 kartoittaen molempien saarten rannikot. Tuolloin maa oli Maorien asuttama, mutta Cookin raportit houkuttelivat saarille hylkeiden ja valaanpyytäjiä, kauppiaita sekä lähestyssaarnaajia Amerikasta, Englannista, Ranskasta ja Australiasta. 1830-luvulla eurooppalaisia oli Uudessa-Seelannissa 2 000. Näihin aikoihin Paavi päätti, että Uuteen Seelantiin tulee rakentaa luostari ja tätä tehtävää olivat 12 munkkia tulleet täyttämään.

Rantauduttuaan munkeilla oli pitkä viidakkoinen taival edessään, jota taivallettiin jalkaisin. Vaarallisia eläimiä ei niinkään ollut, mutta alkuperäisväestön kerrottiin syövän ihmisiä ruoakseen. Viikkoja kestäneen taipaleen jälkeen he löysivät sopivan paikan itselleen nykyisten kaupunkien Napierin ja Hastingsin välistä, vuolaan Ngaruroro -joen rannalta. Siihen valmistui vuonna 1851 luostarirakennus Marist Mission, sekä asuinrakennus, kirkko ja koulu. Luostarin ympärille tehtiin viiniviljelmät omaan kirkolliseen ja ruokaviinitarpeeseen.

Tilaa laajennettiin 1880-luvulla 2-kerroksisella talolla, jota kutsuttiin nimellä La Grande Maison. 12 munkkia alkoivat olla jo aika iäkkäitä, mutta he olivat kouluttaneet luostarissa jo koko joukon pappeja, jotka ahkeroivat laajenevien viiniviljelmien parissa. Viljelmiltä kenellekään ei vaan tahtonut jäädä aikaa käännytystyöhön, mikä oli kuitenkin heidän suurin tehtävänsä sen lisäksi, että he pitivät koulua, jossa opettivat lapsia Eurooppalaisen koulusysteemin mukaan. Heillä oli myös toinen suuri ongelma: tulvat. Aika ajoin Ngaruroro-joki tulvi peittäen viiniviljelmät alleen. Tulvan jälkeen saattoi kulua useita vuosia, että viljelmät saatiin taas kukoistamaan. Vuonna 1897 tapahtuneen massiivisen tulvan johdosta munkit päättivät ostaa 800 eekkerin kokoisen maapalan (n. 321 ha) Meeaneesta, joka on nykyisen Napierin rinnalla. Maa oli vuoren kupeessa, johon tulvat eivät yltäisi. Sinne viiniviljelmät lopulta siirrettiin. Päivittäinen matka luostarista viinitilalle ja takaisin rokotti arvokasta työaikaa, joten 1909 isä Smuthe päätti siirtää luostariyhteisön ja suuren kaksikerroksisen talon uuden viiniviljelmän kylkeen, sen nykyiseen paikkaansa. Yli 300 m korkean vuoren rinteellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suurta tasaista paikka, johon rakennukset olisi voinut turvallisesti sijoittaa. Niinpä munkit päättivät leikata vuoren laen kokonaan pois. Se oli valtava urakka, joka kesti runsaan vuoden. Vuonna 1910 päärakennus vanhassa paikassaan tulvivan joen rannalla sahattiin yhteentoista osaan ja osat kuljetettiin yksitellen pyörivien tukkien päällä, traktorilla vetäen uuteen paikkaan leikatun vuoren tasaiselle laelle.

Vuonna 1930 tilaa laajennettiin rakentamalla lisää asuintilaa opiskelijoille. Toinen päivä helmikuuta 1931 oppilaat muuttivat uusiin asuintiloihin. Seuraavana päivänä 3.2,1931 kello aamupäivällä tuli valtava maanjäristys, jonka voimakkuudeksi mitattiin 7,9 Richterin asteikolla. Järistys teki suuria vahinkoja luostariin samalla kun tuhosi lähes kokonaan Napierin kaupungin. Kaksi munkkia ja 7 oppilasta saivat surmansa. He olivat järistyksen aikaan rukoilemassa kivikappelissa, joka sortui heidän päällensä.

Kivikappelin tilalle rakennettiin pian uusi puinen kappeli ja tilan muutkin rakennukset saatettiin kuntoon. Tällä hetkellä tila toimii edelleen yhtenä maan arvostetuimpana ja kaikista vanhimpaa viinitilana. Luostaria ei enää ole. Joka vuosi helmikuussa tilan pihapiirissä järjestetään massiivinen rock-konsertti, runsaan kuukauden kuluttua siellä esiintyy Rod Steward. ”Yleisön pyynnöstä” päärakennukseen rakennettiin kellari kolme vuotta sitten (vierailijat kysyivät aina, missä on viinikellari). Kellareiden rakentaminen Uudessa Seelannissa on maanjäristysten takia erittäin harvinaista ja luvanvaraista sekä vaatii erityiset suunnitelmat ja rakennelmat. Kellarin betonipylväiden sisällä on miehen käsivarren paksuiset terästangot ja kaikki saumat, joilla betonipylväät ovat kiinnitetty toisiinsa, on tehty kumista.

Nautiskelimme itse Missionin tuotteita Uuden Vuoden iltanamme ja ajattelimme olevamme aika onnekkaita voidessamme olla nyt täällä. Odotamme innolla mitä uusi tuleva vuosi tuo tullessaan ja toivotamme myös teille kaikille paljon onnea ja erityisiä hetkiä kuluvan vuoden aikana.