lauantai 25. helmikuuta 2012

Opossumeista

Terveisiä Äkäslompolon koululle. Siellä toivottiin kuvia kasveista ja eläimistä. Televisiosta olittekin katsoneet dokumenttiohjelman joka kertoi Uuden Seelannin luonnon evoluutiosta. Siinä ilmeisesti kerrottiin linnuista, jotka aikoinaan kuolivat sukupuuttoon. Saaren alkuperäiseen eläimistöön ei aikoinaan kuulunut juurikaan nisäkkäitä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu (näistä laitoimme kuvia pari viikkoa sitten), uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia. Koska linnuilla ei ollut luontaisia vihollisia, eivät ne tarvinneet lentokykyäkään. Osasta kehittyi todella suuria. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia.. Mm. valtavat lentokyvyttömät moa-linnut joutuivat maorien ruokapöytiin ja niiden höyhenet maorien lämmikkeiksi upeisiin viittoihin. Vielä elossa olevia lintukyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui. Näitä olemme tavanneet, mutta emme ole vielä saaneet kunnolla kuvattua. Tui-linnun ääntelyä kyllä kuuluu jatkuvasti, se on kuin vanha ladon ovi, joka vinkuu saranoillaan tuulen sitä heilutellessa. Tässä pieni ääninäyte ja tässä toinen.   

Tällä kertaa laitoimme kuvia parista hyönteisestä, joihin olemme törmäilleet. Ensimmäinen on sudenkorento ja toisena koppakuoriainen, joita koirat tapaavat syödä. Kuoriaiset ilmestyvät pimeällä, kun ne lentävät valoisia ikkunoita kohti. Törmätessään ikkunaan, ne pökertyvät hetkeksi ja silloin koirat niitä popsivat. Kuoriaisissa on jotain huumaavaa myrkkyä, joten näitä syötyään koirat alkavat hoipertelemaan. Aamuun mennessä ne kuitenkin ovat selvinneet humalastaan.

Merkittävää on, että Uudessa Seelannissa ei ole mitään ihmisille vaarallisia tai myrkyllisiä eläinlajeja, eikä käärmeitä lainkaan.

Tämän hetkinen suurin luontoa uhkaava riesa (ihmisen lisäksi) ovat opossumit (englanniksi possum). Ne syövät 21.000 tonnia kasvillisuutta yhden yön aikana, siis joka yö häviää tuon verran vihreää kasvustoa ja kukkia metsistä, sekä marjoja ja hedelmiä maatiloilta. Lisäksi opossumit tuhoavat tehokkaasti lintujen munat. Ensimmäiset opossumit tuotiin joskus 1800-1900 lukujen vaihteessa Australiasta lemmikkeinä, sekä turkisten vuoksi. Tällä hetkellä niitä on arvioitu olevan yli 70 miljoonaa yksilöä. Joka toinen tapaamamme aikuinen on joskus pitänyt opossumia lemmikkinään. Esim. Waipukurau -kotimme isännällä Murraylla oli oma opossumi pikkupoikana. Opossumi tapasi istua Murrayn pään päällä ja se tuntui ihan karvalakilta. Opossumi oli ilmestynyt heille kun Murrayn äiti eräänä päivänä kävi hakemassa postia postilaatikosta. Postilaatikon päällä se pieni poikanen oli istunut ja äiti oli jättänyt eläimen siihen. Sisään tullessaan äiti kuitenkin oli huomannut, että opossumin poikanen oli hypännyt hänen taskuunsa ja niin siitä tuli perheen lemmikki. Opossumihan on pussieläin, joka kulkee emonsa etutaskussa. Itse olemme nähneet opossumeja vain litteinä maantiellä, eli niitä jää paljon autojen alle. Tällä hetkellä opossumeja saalistetaan kaikin keinoin. Metsissä ja luontopoluilla näkee jatkuvasti pieniä opossumipyydyksiä. Poluille ja metsiin levitetään myös myrkkyä, mikä on tietysti ikävää koiranulkoiluttajien kannalta. Paikallinen metsähallitus käyttää vuosittain 60 miljoonaa dollaria rahaa opossumien torjuntaan. Tämä hieman kertoo ongelman laajuudesta. Australiassa ei ole opossumiongelmaa, koska siellä niillä on luontaisia vihollisia, mm dingot syövät opossumeja. Uudessa Seelannissa näitä luontaisia vihollisia ei ole. Opossumin karvasta valmistetaan täällä paljon vaateita. Eläimen karva on ontto samalla tavoin kun poron ja on sen vuoksi hyvin lämmin. Opossumin nahasta tehdään turkkeja, saapikkaita, nyljetystä nahasta mm golf-käsineitä. Karvasta kudotaan villapaitoja, sukkia, lapasia, hattuja. Kaikki tuotteet ovat todella ylellisiä ja aika kalliita. On kuitenkin muistettava, että Uuden Seelannin opossumi ei ole sama kuin Pohjois-Amerikan opossumi, eli pussirotta. Meidän opossumi-kuvat on otettu Napierissa Opossum-keskuksessa.

Tällä hetkellä olemme Kaikourassa ja menossa valassafarille. Huomenissa jatkamme matkaa itärannikkoa alas kohti Christchurchia. Ehkäpä kuulette ensi viikolla valaista…


sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Eräs perjantai ilta

Makoillemme autossa kahdestaan valkoisilla lakanoilla. On pilkkopimeää ja otsalamppumme on tärkeässä käytössä toisaalla. Kellon täytyy olla melkein kymmenen. Aurinko laskee yhdeksän aikoihin ja siihen mennessä on leirin oltava viimeistään pystyssä. Leiri käsittää teltan pystyttämisen, auton takaosan tyhjennyksen niin, että penkit saa laskettua alas ja lakanoiden ja makuupussien levityksen. Se ei nykyään vie meiltä enää varttia pidempään. Ulkoa kuuluu iloinen lasten kälkätys, englannin seasta kuuluu vähän arempaa suomen kieltä.
Lähdimme myöhään liikkeelle Pictonista, vasta kuuden aikoihin. Ajatuksena on viettää viikonloppu Abel Tasmanian kansallispuistossa, jossa kävimme pikaisesti toista viikkoa sitten Karin ja Tytin kanssa. Kultaiset hiekkarannat ja jylhät vuoret kiinnostavat vielä ehkä jonkinlaiseen vaellusretkeen. Olemme viettäneet kolmen kuukauden aikana parikymmentä yötä leirintäalueilla, mikä ei ole paljon, mutta riittävästi huomaamaan, että ne ovat kaikki varsin hyviä ja viihtyisiä. Hinnat vaihtelevat kympistä kahdeksaan kymmeneen dollariin yöltä meidän perheellä. Edullisemmat ovat valtion ylläpitämiä leirintäalueita ilman mukavuuksia ja kalliimmat ovat suurten ketjujen leirintäalueita, joista löytyy uima-allasta, trampoliinia, hyppypatjaa, ja leikkipuistoa. Lapset yleensä äänestävät kalliimpia, mutta tänään - koska oli myöhäinen ilta - olimme hetki sitten päättäneet valita kympin hintaisen leirintäalueen meren rannalla, Kinan kylässä. Yksi poika tulee auton ovensuuhun ja puhuu kamalasti. ”Can you tell Taika and Oula, that this…” nostaa koukussa kämmenet ylös ”…means you are in and this…” hän laskee kämmenet alas  ”…means you are out.” Lapset on kutsuttu pelaamaan spot lightia, eli piilosta pimeällä muiden lasten kanssa. Poika jatkaa ”I talk too much, as you can see I talk all the time… my mom always says I'm talking too much… how do you say I talk too much in Finnish… I know it in many languages, in Africaans it is Ek praat te veel..., oh, mina pupun likaa…mina pupu liikaa…”. Lapset lähtevät  taas jatkamaan piiloleikkiä.
Jotkut asuvat leirintäalueella ympäri vuoden. Näin esimerkiksi tämän alueen vartija, iloinen Rölli-Peikon näköinen kaveri, joka asuu sinisessä karavaanissa. Hänellä on tukka pystyssä, musta hihaton paita, jossa iso reikä navan kohdalla, shortsit, villasukat ja maastokengät.  Karavaanin yläkerran ikkunasta kurkistaa pari pientä tyttöä ja vilkuttaa meille iloisesti ja nauraa paljon kuten isänsä. He asuivat ennen Nelsonissa, muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta muuttivat pysyvästi tänne, jossa käyvät myös paikallista koulua.  Monet myös pitävät asuntovaunujaan vakituisesti leirintäalueella, se on edullinen vaihtoehto merenrantavapaa-ajan asunnolle. Hyvin usein asuntovaunut ovat ”tuunattuja” pysymään niillä sijoillaan. Vetoakselit ja pyörät on poistettu, ulkoseiniin on rakennettu maahan asti ylettyvät helmat ja vaunu on voinut saada toisen jos kolmannenkin kerroksen ylöspäin. Leirintäalueilla vietetään usein lomat ja viikonloput. Sinne pakataan mukaan peräkärryyn puutarhakalusto, iso kaasugrilli ja kaikenlaisia harrastusvälineitä. Myös veneet tuodaan mukana trailerilla.
Taas lapset ovat ovella: Kovasti puhuva poika Josh 11 v, Jeck 11 v,  Sharley 8 v, William ja Bill 6 v, sekä aluevartijan 10 vuotias tyttö. Piiloleikin kolmas kierros on alkamassa ja pitää selvittää kuka on etsijä ja ketkä menevät piiloon. Etsijä yrittää löytää piilossa olevia taskulampun avulla ja kun löytää, on piilottelija vielä juostava kiinni kuten hipassa. Sen jälkeen etsintää jatketaan yhdessä, kunnes kaikki ovat löytyneet. Hetken kuluttua koko lapsikatras on taas ovellamme kertomassa, että Oula on kovin juoksija ja löysi hetkessä kaikki. Hän oli löytänyt Williamin, kun kompastui pimeässä makaavaan poikaan. Sen jälkeen Oula oli juossut pahki Billin kanssa. Kaikki kertovat tapahtumaa yhtä aikaa kahdella kielellä ja taas mennään… Meille oli kerrottu, kuinka leirintäalueilla helposti tutustuu ihmisiin. Aamulla naapuriteltan helikopterilentäjämies, Sharleyn isä, oli käynyt kalassa ja saanut 5 haita koukkuunsa. Hän myös kertoi seikkaperäisesti, miten erikoisia tilanteita yksinhuoltajaisä kohtaa kasvattaessaan yksin pientä tyttölasta. Kyllä tosiaan täällä löytyy helposti ystäviä ja tarinakavereita kaikille.
Lopulta saamme lapset pesulle pienen hanan alle ja nukkumaan - sillä ehdolla, että jäämme tänne toiseksisikin yöksi. No, niin kai sitten...
Kuvia viikonlopun seikkailusta hiekkadyyneuille Fairwell Spitissä: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/21.+Fairwell+Spit/

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Wellington ja Abel Tasmanin kansallispuisto

Ennen kuin hyppäsimme Blue Bridge- varustamon jo parhaat päivänsä nähneeseensä laivaan, kävimme tutustumassa Wellingtonissa olevaan Te Papa -museoon. Museo on maailman kuulu ja selvästi Uuden Seelannin ylpeys ja lempilapsi. Tänne on kerätty mielenkiintoisia romppeita maan historiaan ja luontoon liittyen. Mukavasti muista museoista poiketen tällä oli ihan omanlaisensa konsepti. Pääsymaksua ei ollut eikä pölyisiä vitriinejä. Ihan kaikkea rojua ei oltu laitettu esille vaan koko paikassa vallitsi rempseä interaktiivinen ote.  Lapset tykkäsivät ja tietysti mekin kun saimme itse kokea ja kosketella erilaisia luonnon ihmeitä. Koimme jälleen miltä tuntuu merkittävää tuhoa aiheuttava maanjäristys, koimme neliulotteisia leffoja, joissa penkit kallistuivat ja tärisivät lisäten katsojan kokemusta. Jo sukupuuttoon kuolleiden eläinten elämät tulivat myös tutuiksi erinomaisten tietokonepelien kautta. Museossa oli 6 kerrosta, mutta kolmen kerroksen jälkeen oli täysin uupuneena vihellettävä peli poikki. Sovimme, että palatessamme Etelä-Saarelta käymme siellä uudestaan.
Lauttamatka Wellingtonista Pictoniin kesti 3,5 tuntia ja meni nopsasti koulutehtäviä tehden. Etelä-saarella suuntasimme ensin Ngakuta Bayhin, jossa asuvat ystävämme Sirpa, Paul, Zack ja Zara. Sirpa on taiteilija, joka maalannutt mm. Ylläksen hiihtokoulun julisteen kuvan samoin kuin Ylläs Soikoon, Kino Ylläksen ja Ylläs Jazz Bluesin julisteissa olleet kuvat . Heidän pihalleen ilmestyy päivittäin turisteja eri maista ihailemaan hänen taidettaan. Käykää tutustumassa tuotantoon Sipan sivuilla ja ostakaa näitä upeita tauluja. Sirpalla on tauluja myynnissä myös Suomessa. Paul on opiskellut Levi Instituutissa matkailua, oikealta ammatiltaan hän on valokuvaaja. Heidän kotinsa on värikäs ja herkullinen kuin karkkipussi kalkkikaivoksessa. Ngakuta Bayssa on upeat maisemat Queen Charlotte Soundsiin. Paul kertoi, että sounds tarkoittaa uponnutta laaksoa ja siksi näitä ei voi kutsua vuonoiksi (fjords) vaikka ne meistä ihan samalta näyttävätkin. Fjordsit ovat  jäätikön muovaamia, mutta nämä vuoriketjut vajoavat hiljalleen mereen. 
Täällä on aivan valtava siritys, sillä kaskaat pitävät kosiskelujuhliaan juuri nyt ja vielä kuukauden ajan tästä eteenpäin. Ovat niin tohkeissaan, että lentelevät illansuussa ilman holttia. Kulkijoiden kannattaa pitää suunsa kiinni ja paita napitettuna ettei vät nämä lentävät törmäilijät löydä tietään paidan alle tai törmää kitalakeen, mikä voisi tuntua epämiellyttävältä.
Ngakuta Baysta suuntasimme hyvin levätyn yön jälkeen kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Puisto on paratiisi, jossa on alkuperäisiä metsiä sekä aivan mahtavia kultahiekkaisia poukamia. Menimme taksiveneellä Anchorage Bayhin, josta oli mukava 10 km:n reipas kävely takaisin lähtöpaikkaamme. Aikaa varasimme koko päivän, sillä matkalla oli tarkoitus syödä pariin otteeseen ja uida niin että tuntuu! Karin polvi alkoi kuitenkin vihoitella jo ennen ensimmäistä taukoa. Hän tuumi, että jos hän pysähtyy nyt, niin ei pystyisi enää jatkamaan kun polvi jäykistyisi pahasti. Niinpä Kari pisti tossua toisen eteen kun me muut menimme poukamaan chillailemaan.  Kaiken päivänpaistattelun jälkeen, kun vihdoin jatkoimme matkaa, emme Karia (emmekä Karin repussa olevia hedelmiä) enää tavoittaneet.  Kari-parka käveli ilman taukoja koko matkan ja lopulta löysimme hänet kahvilasta polvi jäykkänä. Seuraavina päivinä menikin sitten särkylääkkeitä aika kasa, mutta helpotukseksemme polvi tästä kuitenkin levon jälkeen vertyi. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava puisto – ja samaa mieltä tuntui olevan sadat muut retkeilijät sinä päivänä.
Lähdimme täältä seuraavana päivänä kohti Westportin ja Greymouthin kaupunkeja länsirannikolla. Tie oli mukavan vetävä seuraten laaksossa kulkevaa jokea. Westportissa söimme lounaan ja teimme läksyjä hyljeyhdyskunnan rinnalla. Meitä tervehti täällä lentokyvytön veka-lintu, joka söi Oulan kädestä. Uudessa Seelannissa oli aikoinaan useita kymmeniä lentokyvyttömiä lintulajeja, joista suurin osa on nyt kuollut sukupuuttoon. Veka on yksi niistä ja kuuluu kiivi-lintuihin.
Hylkeitä oli paljon, mutta emme päässeet niin lähelle kuin Cape Pallisterissa. Tärkein nähtävyys täällä oli kuitenkin Punakaikin pannukakkukivet. Tutkijat eivät ole päässeet aivan selvyyteen kuinka ne ovat muodostuneet, mutta yhtäkaikki ne olivat aivan huippuja! Katsokaapa vaikka itse! Pannukakkukivet ovat aivan kuin ohukaisia pinottuna, ei siis sellaisia laakeita uunipellillisiä. Täällä näimme myös delfiinejä aivan rannan tuntumassa.
Greymouthista jatkoimme sateessa Lewis Passin kautta itärannikolle Kaikouraan.  Ilma oli kolea ja sateinen joten tuumasimme, että tullaan tänne uudestaan myöhemmin valaita katsomaan. Jatkoimme saman tien Pictoniin jossa erosimme Karista ja Tytistä. Me menimme takaisin Ngakuta Bayhin Karin ja Tytin lähtiessä lautalla takaisin Wellindtoniin ja sitten tiistaina Suomeen.  Nyt aiomme kaikki opiskella tämän viikon ahkerasti Sirpan ja Paulin iloisessa ja värikkäässä talossa. Taika ja Jonna menevät pariksi päiväksi päivystämään Sirpan galleriaan Blenheimiin ja pojat joutuvat menemään poikien juttuihin mm. lentokone museoon!

 

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Taas pyörien päällä

Olemme olleet runsaan viikon ”pyörien päällä”, mutta löysimme nettiyhteyden juuri parahiksi, jotta ehdimme kirjoittaa blogi-tarinan niin, että Äkäslompolon koulu voi aloittaa kouluviikkonsa perinteiseen tapaansa blogillamme J
Olemme olleet täällä ihan yhtä ahkeria kuin tekin siellä koulutehtävien parissa, mutta näkymä luokkahuoneestamme vain vaihtuu aika tiuhaan. On mukavaa kuulla, kuinka kiinnostuneita olette koulussa ja muuallakin meidän tarinoista. Jostain syystä emme pysty vastaamaan blogiviesteihin, mutta laittakaa niitä silti tulemaan.
Viikko sitten hyvästelimme perheen, jonka taloa ja lemmikkejä vahdimme kahden viikon ajan Mangakinossa. Se oli tuulinen ja viileä paikka, mutta pääsimme tekemään monta päivä- ja yöretkeä Taupoon, Rotoruaan ja Taurangaan. Kahdesta edellisestä – Tauposta ja Rotoruasta - olettekin jo kuulleet. Tauranga oli viihtyisä ja vilkas kesäkaupunki, jonne osuimme helteisenä viikonloppuna, juuri kesälomien lopussa. Kiipesimme Mt Manganuin päälle, josta pystyimme seuraamaan alhaalla merenrannassa käynnissä olevia soutu kilpailua ja hengenpelastuskilpailua ja samaan aikaan taivaalla käynnissä olevaa lentonäytöstä.
Mangakinon jälkeen matkasimme takaisin Bay of Plentyyn. Aika osuvan nimen kapteeni Cook aikanaan antoi tälle vehreälle maanosalle, jossa on kaiken muun lisäksi eniten auringonpaistetta. Sitä jopa myytiin säilykepurkeissa kotiin vietäväksi.  Vietimme yhden yön Whakatanessa ja toisen Opotikissa. Siinä välissä kävimme Kawerau -nimisessä kyläpahasessa, jonne on moni suomalainenkin päätynyt norjalaisomisteisen paperitehtaan palvelukseen. Me vierailimme Kemistä 50 vuotta sitten Uuteen Seelantiin tulleen perheen olutpanimossa. Heidän mikropanimo tuottaa 100.000 litraa MATA –nimistä olutta, jota maustetaan hunajalla, savulla tai feijoa-hedelmällä. Seuraava kohteemme oli Gisborne, paikka, jossa kapteeni Cook ensimmäisen kerran nousi maihin Uudessa Seelannissa.  Kävimme tutustumassa taloon ja Woody-kissaan, joita meidät on kutsuttu hoitamaan runsaaksi kolmeksi kuukaudeksi isäntäperheen lomamatkan ajaksi kesä-syyskuussa. Gisbornen pitäisi olla yksi lämpimimmistä paikoista viettää talvea Uudessa Seelannissa. Aurinko nousee ensimmäisenä täällä koko maailmassa ja päivälämpötilat pysyttelevät 12 – 15 Celsius-asteen välissä. Saimme myös päättää mitä vihanneksia haluamme syödä talven aikana. Isännät istuttavat siemenet maahan ja me voimme korjata sadon itsellemme. Gisbornesta pudottelimme meille jo hyvin tutuksi tulleita teitä Napierin kautta Waipukurauhun, jossa kävimme tapaamassa ystäviä, joihin olimme tutustuneet ensimmäisen house-sitting pestimme aikana. Sieltä ajelimme Woodvillen ja Mastertonin kautta idylliseen Martinboroughin kylään, joka on tunnettu viinialueistansa. Leiriydyimme Cape Palliserissa, jossa pääsimme seuraamaan Pohjois-Saaren suurimman hyljeyhdyskunnan elämään parin metrin etäisyydeltä. Patikoimme myös kuuluisille spinaakkeleille, jotka toimivat kulissina Taru Sormusten Herrasta –elokuvan kolmannessa jaksossa siinä, missä Aragon, Gimi ja Legolas ratsastivat aaveluolaan. Kävimme myös kylästelemässä erään ikääntyneen pariskunnan luona upeassa yli sata vuotta vanhassa kartanossa vehreän ruusu- ja hedelmätarhan keskellä. Olimme aikoinaan lähettäneet heille hakemuksen heidän kodin ja lemmikkien kaitsemisesta huhtikuusta alkaen. He eivät meitä kuitenkaan kelpuuttaneet lapsiarkojen kissojen takia, mutta pyysivät silti kylään. Mehän menimme ja pääsimme pitkään kaivattuun suihkuun ja lähdimme lopulta isojen luumu- ja sitruunasäkkien kanssa jatkamaan matkaa Uuden Seelannin pääkaupunkiin Wellingtoniin. Siellä tapasimme kaksi sukulaista Karisen monisatapäisestä suvusta. Nyt kuuden Karisen voimin lähdemme valloittamaan Etelä-Saarta.
Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/19.+Py%F6rien+p%E4%E4ll%E4+taas/