Wellington ja Abel Tasmanin kansallispuisto

Ennen kuin hyppäsimme Blue Bridge- varustamon jo parhaat päivänsä nähneeseensä laivaan, kävimme tutustumassa Wellingtonissa olevaan Te Papa -museoon. Museo on maailman kuulu ja selvästi Uuden Seelannin ylpeys ja lempilapsi. Tänne on kerätty mielenkiintoisia romppeita maan historiaan ja luontoon liittyen. Mukavasti muista museoista poiketen tällä oli ihan omanlaisensa konsepti. Pääsymaksua ei ollut eikä pölyisiä vitriinejä. Ihan kaikkea rojua ei oltu laitettu esille vaan koko paikassa vallitsi rempseä interaktiivinen ote.  Lapset tykkäsivät ja tietysti mekin kun saimme itse kokea ja kosketella erilaisia luonnon ihmeitä. Koimme jälleen miltä tuntuu merkittävää tuhoa aiheuttava maanjäristys, koimme neliulotteisia leffoja, joissa penkit kallistuivat ja tärisivät lisäten katsojan kokemusta. Jo sukupuuttoon kuolleiden eläinten elämät tulivat myös tutuiksi erinomaisten tietokonepelien kautta. Museossa oli 6 kerrosta, mutta kolmen kerroksen jälkeen oli täysin uupuneena vihellettävä peli poikki. Sovimme, että palatessamme Etelä-Saarelta käymme siellä uudestaan.

Lauttamatka Wellingtonista Pictoniin kesti 3,5 tuntia ja meni nopsasti koulutehtäviä tehden. Etelä-saarella suuntasimme ensin Ngakuta Bayhin, jossa asuvat ystävämme Sirpa, Paul, Zack ja Zara. Sirpa on taiteilija, joka maalannutt mm. Ylläksen hiihtokoulun julisteen kuvan samoin kuin Ylläs Soikoon, Kino Ylläksen ja Ylläs Jazz Bluesin julisteissa olleet kuvat . Heidän pihalleen ilmestyy päivittäin turisteja eri maista ihailemaan hänen taidettaan. Käykää tutustumassa tuotantoon Sipan sivuilla ja ostakaa näitä upeita tauluja. Sirpalla on tauluja myynnissä myös Suomessa. Paul on opiskellut Levi Instituutissa matkailua, oikealta ammatiltaan hän on valokuvaaja. Heidän kotinsa on värikäs ja herkullinen kuin karkkipussi kalkkikaivoksessa. Ngakuta Bayssa on upeat maisemat Queen Charlotte Soundsiin. Paul kertoi, että sounds tarkoittaa uponnutta laaksoa ja siksi näitä ei voi kutsua vuonoiksi (fjords) vaikka ne meistä ihan samalta näyttävätkin. Fjordsit ovat  jäätikön muovaamia, mutta nämä vuoriketjut vajoavat hiljalleen mereen. 

Täällä on aivan valtava siritys, sillä kaskaat pitävät kosiskelujuhliaan juuri nyt ja vielä kuukauden ajan tästä eteenpäin. Ovat niin tohkeissaan, että lentelevät illansuussa ilman holttia. Kulkijoiden kannattaa pitää suunsa kiinni ja paita napitettuna ettei vät nämä lentävät törmäilijät löydä tietään paidan alle tai törmää kitalakeen, mikä voisi tuntua epämiellyttävältä.

Ngakuta Baysta suuntasimme hyvin levätyn yön jälkeen kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Puisto on paratiisi, jossa on alkuperäisiä metsiä sekä aivan mahtavia kultahiekkaisia poukamia. Menimme taksiveneellä Anchorage Bayhin, josta oli mukava 10 km:n reipas kävely takaisin lähtöpaikkaamme. Aikaa varasimme koko päivän, sillä matkalla oli tarkoitus syödä pariin otteeseen ja uida niin että tuntuu! Karin polvi alkoi kuitenkin vihoitella jo ennen ensimmäistä taukoa. Hän tuumi, että jos hän pysähtyy nyt, niin ei pystyisi enää jatkamaan kun polvi jäykistyisi pahasti. Niinpä Kari pisti tossua toisen eteen kun me muut menimme poukamaan chillailemaan.  Kaiken päivänpaistattelun jälkeen, kun vihdoin jatkoimme matkaa, emme Karia (emmekä Karin repussa olevia hedelmiä) enää tavoittaneet.  Kari-parka käveli ilman taukoja koko matkan ja lopulta löysimme hänet kahvilasta polvi jäykkänä. Seuraavina päivinä menikin sitten särkylääkkeitä aika kasa, mutta helpotukseksemme polvi tästä kuitenkin levon jälkeen vertyi. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava puisto – ja samaa mieltä tuntui olevan sadat muut retkeilijät sinä päivänä.

Lähdimme täältä seuraavana päivänä kohti Westportin ja Greymouthin kaupunkeja länsirannikolla. Tie oli mukavan vetävä seuraten laaksossa kulkevaa jokea. Westportissa söimme lounaan ja teimme läksyjä hyljeyhdyskunnan rinnalla. Meitä tervehti täällä lentokyvytön veka-lintu, joka söi Oulan kädestä. Uudessa Seelannissa oli aikoinaan useita kymmeniä lentokyvyttömiä lintulajeja, joista suurin osa on nyt kuollut sukupuuttoon. Veka on yksi niistä ja kuuluu kiivi-lintuihin.

Hylkeitä oli paljon, mutta emme päässeet niin lähelle kuin Cape Pallisterissa. Tärkein nähtävyys täällä oli kuitenkin Punakaikin pannukakkukivet. Tutkijat eivät ole päässeet aivan selvyyteen kuinka ne ovat muodostuneet, mutta yhtäkaikki ne olivat aivan huippuja! Katsokaapa vaikka itse! Pannukakkukivet ovat aivan kuin ohukaisia pinottuna, ei siis sellaisia laakeita uunipellillisiä. Täällä näimme myös delfiinejä aivan rannan tuntumassa.

Greymouthista jatkoimme sateessa Lewis Passin kautta itärannikolle Kaikouraan.  Ilma oli kolea ja sateinen joten tuumasimme, että tullaan tänne uudestaan myöhemmin valaita katsomaan. Jatkoimme saman tien Pictoniin jossa erosimme Karista ja Tytistä. Me menimme takaisin Ngakuta Bayhin Karin ja Tytin lähtiessä lautalla takaisin Wellindtoniin ja sitten tiistaina Suomeen.  Nyt aiomme kaikki opiskella tämän viikon ahkerasti Sirpan ja Paulin iloisessa ja värikkäässä talossa. Taika ja Jonna menevät pariksi päiväksi päivystämään Sirpan galleriaan Blenheimiin ja pojat joutuvat menemään poikien juttuihin mm. lentokone museoon!

 

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/20.+Wellington+ja+Abel+Tasmanin+kansallispuisto+/