Taikan terveiset

                                      Millaista Uudessa-Seelannissa on ?

Uusi-Seelanti on mielestäni ihana paikka vaikka kuitenkin asuisin Suomessa.

Koti-ikävä on aina välillä mutta kavereita ei niin paljon  koska tapaan heidät MovieStarPlanetissa ja voin lähetellä viestejä.

Joskus minulla on jopa ikävä lunta koska täällä ei ole sitä niin paljon.

Vuoristo maisema on ihan kiva mutta olen jo tottunut  tuntureihin joten ne eivät tunnu niin hienoilta.

On tosi kiva  kun Uudessa-Seelnannissa   on  Puzzling  World ja Splash Planet. Ilman niitä täällä olisi tylsää.

Täällä on kamalasti vaellusreittejä niin että kun mummot tulee niin  saavat vaeltaa paljon jos haluavat.

Itse olemme nyt vaeltaneet Queenstownin vuorelle ja  Gondolin  yläasemalle.

Vaeltaminen on ihan kivaa mutta raskasta kun on ylämäki.

Kun kävimme Gondolin yläasemalla niin kävimme  kelkassa jota piti ohjata.

Sen kelkka yrityksen nimi on Luge ja sillä on tosi hauska mennä alamäestä.

Ilmat täällä alkavat olla jo kylmiä ja se on talven merkki.

Queenstown on meidän  lempi kaupunki.

Siellä on kiva käpsiä.

Queenstownissa  on myös paljon Brasilialaisia tai siis en ole ihan varma vaan olemme kuulleet  Motellissa niin.

Olemme  myös tehneet hirveästi koulutehtäviä ja niiden tekeminen on yhtä sokkeloa.

Äiti sanoo toista kun isä taas toista.

Äidin mielestä koulutehtäviä pitää tehdä paljon  ja isän mielestä taas vähemmän .Ei tiedä kumpaa pitäisi tehdä.

Waipukuraussa oli kivaa mutta harmi kun kissoja ei voinut silittää ja Mangakinossa oli myös kivaa Wilsonin ja  Gusin  kanssa.Olisi myös ollut kiva ratsastaa Mangakinon talon jakc nimisellä hevosella.Kuitenkin kivoin talo oli Diamond Harbourissa koska lempi koira rotuni on Bichon friese.

Aina  kun olemme tulleet näihin taloihin ne ovat olleet hieman sotkuisia paitsi Diamod Harbourin talo mutta kuitenkin kun emännät ja isännät ovat tulleet takaisin kotiin. Siellä aina on ollut puhtaampaa.

Mukavaa  ,että seuraatte blogiamme.

Terv.Taika ja co

Luonnonrikas länsirannikko

Ensimmäiset Eurooppalaiset tulivat Etelä-Saaren länsirannikolle kullan perässä 1800-luvun puolivälissä. Varsinainen kultaryntäys tapahtui 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa. Kävimme tutustumassa Ross -nimiseen kylään ja sen historiaan kullan ympärillä. Kylässä kaivetaan edelleenkin kultaa, mutta nyt modernisti koneiden avulla. Toki joen uomilla voi vielä nähdä ihmisiä vaskoolit kädessä, kaikki eivät varmaankaan ole turisteja…

Kullanhuuhtojia tavattiin kutsua entisaikaan nimellä ”Hatter”, se voisi olla suomeksi Hattulainen. Tarinan mukaan on pohdittu, mistä moinen nimitys. Yksi selitys voisi olla, että katsottiin heidän omaisuutensa koostuvan ainoastaan siitä, mitä hatun alta löytyy. Toisen selityksen mukaan kullanhuuhtojat käyttivät peseytymiseen aina vain hatullisen vettä. Nykyään sivistyneitäkin ihmisiä tavataan kutsua Hattulaisiksi (Hatters), kun he tekevät jotain todella tolloa.

Queenstownin lähellä oleva Arrowtown on toinen todella idyllinen vanha kultakaupunki. Erityistä sen historiassa on siellä ollut kiinalaisyhdyskunta, joka toimi kylässä useiden vuosikymmenien ajan. Rasismi oli kuitenkin voimakasta, minkä johdosta kiinalaiset elivät omassa pikku yhteisössään hyvin eristyksissä muista ihmisistä. He eivät myöskään yleensä päässeet kaivamaan kultaa koskemattomalta maaperältä, vaan joutuivat tyytymään alueisiin, joissa oli jo kerätty suurimmat jalometallin palaset pois. Yhteensä noin 8000 kiinalaisia kullankaivajaa kävi etsimässä täällä onneaan. Yleensä  5 vuotta kaivauksilla riitti ansaitsemaan n. 100 – 200 $ senaikaista rahaa, jolla pystyi palaamaan Kiinaan ja ostamaan rahoilla pienen maatalon. Nykyisin Arrowtownissa kultaa esiintyy enää vain kultaisissa luottokortissa. Näin ollen mekin luultavasti erotuimme kylän muista turisteista tyystin.

Tänä päivänä kulta ei kimaltele enää koruissakaan. Jos itselleen tai mielitietylleen haluaa ostaa Uudesta Seelannista arvokkaan korun, on se valmistettu vihreästä jadekivestä.  Kun ensimmäiset Eurooppalaiset asettuivat Etelä-Saaren länsirannikolle, he huomasivat maorien käyttävän raskaita, kovia ja kauniisti kaiverrettuja vihreästä kivestä tehtyjä aseita ja koruja. Maorit kutsuivat kiveä nimellä Pounamu, joka tarkoittaa sanasta sanaan käännettynä vihreää kiveä. Silloiset paikalla olleet valkoihoiset eivät ymmärtäneet kiven olevan aitoa nefriitti jadea, joten kiveä alettiin kutsua ja kutsutaan edelleen Uudessa-Seelannissa nimellä Greenstone. Kun Hokitikan lähistöltä vuoristosta löydettiin vielä valtavat jadekiviesiintymät, alettiin koruja ja muita esineitä valmistaa suuressa mittakaavassa.  Esiintymät vuoristossa ovat niin hankalissa paikoissa, että nykyisin ne leikataan paikan päällä timanttisahalla sopiviksi paloiksi ja kuljetetaan helikopterilla alas. Suurimmat kuljetettavat kivet voivat painaa kymmeniä tonneja.

Suurin tämänhetkinen länsirannikon rikkaus on jylhä maisema, joka vetää matkailijoita magneetin lailla puoleensa. Korkea, jopa yli 3000 metriin ylettyvä vuorijono jakaa saaren pituussuunnassa kahtia niin, että itäpuolella yleensä liikkuvat viileämmät ilmavirrat ja länsirannikolle tuulee lämpimät Australiasta puhaltavat tuulet. Vuoret pitävät lämpimät tuulet tällä puolen, joten ilma on miellyttävän lämmin ja kuiva. Korkeassa vuoristossa on runsaasti jäätikköä. Tämä mikroilmasto on hyvin vaikeasti ennakoitavaa ja sääennusteet muuttuvatkin laidasta laitaan jopa 3-5 kertaa päivässä. Maisema saattaa muuttua yhden ajopäivän aikana sademetsästä havupuumaisemaan ja jylhät vuoret nousevat suoraan meren pinnasta tai järven rannalta. 

Mahtavan Christchurchin eteläpuolelle sijainneen Diamond Harbourin luksusasuntomme jälkeen jätimme osan matkatavaroista seuraavaan kodinvahtikohteeseemme Rangioraan, Christchurchin pohjoispuolelle, jotta mahdumme paremmin yöpymään autossa. Ylitimme vuoriston itärannikolta länsirannikolle Uuden Seelannin korkeimmalla sijaitsevan asutuksen (780 m) Arthur Passin kautta (68 asukasta). Kylä on kuitenkin todella vilkas vaellus ja alppihiihtokohde. Yövyimme Hokitikassa ja sen jälkeen Franz Josefin alppikylässä. Siellä pärräsimme mutaisilla off-road autoilla ja lojuimme kaksi tuntia sademetsän kuumassa kylvyssä. Teimme myös pienen vaelluksen jäätikölle. Sen jälkeen tutustuimme paremmin Wanakaan  ja Arrowtowniin, joissa molemmissa myös yövyimme. Tällä hetkellä oleskelemme Queenstownissa, joka on ehkä hienointa aluetta, mitä olemme nähneet. Tämä on tosi vilkas ja nuorekas kaupunki upeiden maisemien keskellä. Tekemistä täällä tuntuu riittävän! Sää muuttui samalla ja lämpimästä koleaan ja sateiseen. Täällä nautimme virvokkeita ensi kertaa takkatulen lämmössä. Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä nähty, sillä olemme matkalla Millford Soundiin, jonka sanotaan olevan yksi maailman yhdeksästä ihmeestä. 

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/26.%20Uuden%20Seelannin%20l%E4nsirannikko/

Matkustaminen voi välillä tuntua työltä

Aamiaisen aikana kuivatellaan telttaa (ilmankosteus yleensä 70 % pintaan), sitten pestään astiat leirintäalueen keittiössä, pakataan auto, tutkitaan karttaa ja säätiedotuksia sekä tehdään päätös mihin suuntaan lähdetään. Pysähdellään pienissä idyllisissä kylissä, saatetaan poiketa museoissa. Usein keitetään kaasukeittimellä kaurapuuro lounaaksi jossain puistossa, missä on leikkitelineitä. Samalla tehdään koulutehtäviä. Sitten jatketaan matkaa ja katsellaan jo seuraavaa leirintäaluetta, johon teltta on pystytettävä alkuillasta. Ensin kuitenkin käydään supermarketissa ja mietitään illan ateria. Leirintäalueilta löytyy joskus kokkausastioita monimutkaisempaankin ruokaan. Jos yöksi on luvassa sadetta tai pakkasta, vuokraamme suosiolla huoneen, joka käsittää 4-5 sänkyä, pienen pöydän ja joskus sohvan. Juttelemme paljon muiden matkailijoiden kanssa. Parhaat vinkit saa leirintäalueiden vakioasukkailta, sekä leirintäalueen omistajilta, jos kyseessä on pieni perheyhtiö. Isommat ketjuyritykset ovat kasvottomia ja palvelu paljon ”viileämpää”. Illalla saatetaan vielä tehdä koulutehtäviä. Jos yöllä on Lapin yliopiston luento, jota tulee seurata, ostamme nettiaikaa. Muuten käytämme kirjastoja nettiasioinnissa. Jos paikka on mukava, viivymme toisen tai kolmannenkin yön ja tutustumme laajemmin paikallisiin nähtävyyksiin.

Kun sitten pääsemme johonkin taloon hoitamaan talon lemmikkejä isäntäperheen matkan ajaksi, tuntuu kuin olisi lomalla. Ensin tyhjennetään auto ja imuroidaan se jossain vaiheessa. Tällöin löytyy kaikki hukassa olleet asiat. Sitten pestään pyykit. Ennen taloon tuloa ollaan käyty supermarketissa ostamassa iso kasa herkkuja, mm grillilihaa ja leivontatarpeita. Taloissa ei syödä karapuuroa eikä nuudeleita. Tutustumme lemmikkeihin ja ympäristöön. Katsomme elokuvia ja teemme vaativampia opintoja. Myös kolmesta kamerasta puretaan kuvat tietokoneelle ja lajitellaan ne. Kirjoitellaan blogia ja Skypetetään ystävien ja isovanhempien kanssa.

Tätä tarinaa kirjoitamme ihastuttavassa talossa, jossa olemme olleet pian määräajan, kaksi viikkoa. Talo sijaitsee Diamond Harbour -nimisessä 1400 asukkaan kylässä Christchurchin eteläpuolella. Ikkunoistamme näkyy merenlahti ja vastarannalla Lytteltonin kylä, joka toimii Chrsitchurchin pääsatamana. Christchurchiin on ajomatkaa 45 minuuttia, mutta parissakymmenessä minuutissa pääsee myös lautalla salmen yli (ilman autoa).

Olemme tehneet pitkiä kävely- ja juoksulenkkejä kahden Bischon Frish –koiran kanssa ja opiskelleet kovasti. Pidämme ”hiihtolomamme” sitten kun lähdemme taas pyörien päälle. Yhtenä päivänä ajelimme Christchurchin keskustaan ja toisena Akaroaan, viehättävään ranskalaiseen pieneen merenrantakylään. Oli muuten pienestä kiini, ettei Etelä-Saaresta tullut ranskalaisten maaperää. Ranskalaisten siirtolaislaiva oli jo tulossa Christchurchia kohti 1800-luvun alussa, mutta kuukautta ennen heidän (laivamatka Euroopasta tuolloin kesti 3-6 kuukautta) perilletuloaan britit huomasivat tilanteet ja menivät herrasmiesmäisesti ranskalaisia vastaan ja toivottamaan heidät tervetulleiksi Britannian maaperälle. Ranskalaisten yhteisö kuitenkin alkoi muodostua Akaroaan. Nyt siellä liehui paljon ranskan lippuja ja tienviitat oli ranskaksi.

Christchurch tuntui aluksi pelottavalta paikalta. Vuoden takainen (22.2.2011: 6,3 mag.) maanjäristys, jossa menehtyi 182 ihmistä, on kaikkien mielessä. Se oli kuitenkin jälkijäristys sitä edeltävälle suuremmalle maanjäristykselle 4.9.2010 (7,1 mag.), jossa henkilö- ja muut vahingot olivat kuitenkin pienemmät. Kolmas merkittävä jälkijäristys tapahtui viime jouluna, 23.12.2011 (5,8 mag.). Hyvin pieniä jälkijäristyksiä tulee viikoittain. Niitä tuskin tuntee. Maanjäristyshän johtuu mannerlaattojen törmäyksestä. Outoa kuitenkin on se, että mannerlaatat eivät törmää Christchurchin kohdalla, joten täällä mittavaa maanjäristystä ei olisi pitänyt koskaan tulla. Mannerlaatat itse asiassa kohtaavat Wellingtonin ja Nelsonin alueilla. Siellä onkin järistystä odotettu jo vuosikymmenien ajan ja on hyvin todennäköistä, että Wellingtonissa - pääkaupungissa - maa vielä järisee rajusti. Kukaan ei kuitenkaan tiedä milloin, onko se huomenna vai sadan vuoden kuluttua.

Kävimme katsomassa Christchurchin keskustassa, miltä maanjäristyksen jäljet näyttävät. Kokemus oli hyvin koskettava. Yleensä suuria katastrofeja näkee vain television ja lehtien välityksellä. Harvemmin niiden jälkiä pääsee katselemaan paikan päälle. Suurimmat tuhot on jo siivottu pois, mutta on yhä taloja, kortteleita ja jopa kokonaisia asuinalueita, jotka on eristetty kokonaan aidoin ja muovinauhoin. Nämä rakennukset on laitettu käyttökieltoon, koska ne joko ovat vahingoittuneet liikaa tai vahingoittuneet vähemmän, mutta eivät eivät täytä uusia normeja ja rakennusmääräyksiä. Vaikka korjauksia ja uudisrakentamista tehdään kovalla tahdilla, on vielä täysin epäselvää kuka korvaa ihmisille heidän menettämänsä kodit ja liiketilat. Valtion maanjäristyksiä varten keräämä rahasto ei riitä ja Uuden-Seelannin merkittävin vakuutusyhtiökin meni konkurssiin. Yhtiö oli vakuuttanut hienoimmat kivikirkot ja tiilirakennukset. Tuhojen korjaamiseen arvioidaan menevät 20-30 biljoonaa dollaria rahaa ja n 20 vuotta aikaa. Christchurchin kaikki Anglikaaniset kirkot tuhoutuivat, nyt keskutellaan kuuluisan keskusaukiolla sijaitsevan katedraalin kohtalosta. Sen korjauksiin menisi n 30 miljoonaa dollaria ja jos se päätetään tuhota, menetetään iso pala kansallishistoriaa. Todella moni on menettänyt omaisuutensa tai omaisiansa. Silti tämä ei näy täällä järistysalueella elävien ihmisten arjessa, elämä jatkuu, koska vaihtoehtoja sille ei ole. Vaikka moni on päättänyt muuttaa pois Christchurchista - on lähdetty jopa Australiaan aloittamaan uusi elämä - niin erilaista materiaalia lukiessa huomaa, että järistykset ovat lujittaneet jäljelle jääneiden ihmisten välisiä sosiaalisia kontakteja ja toistensa tuella he ovat päässeet näiden vaikeuden aikojen ja tapahtumien yli. Ajatellaan myös, että tämä voi olla uuden alku.

Tämä talo, jossa nyt asustelemme, on äskettäin saanut uutta rappausts pintaan ja tiilitakka on purettu lopullisesti. Vuoden takaisessa järistyksessä tässä talossa lasit tippuivat vitriineistä ja viinipullott lensivät telineiltään. Naapurilla hajosi vesijohdon liitos ja koko usean tuhannen litran säiliö valui sisätiloihin. Kaikkien tämän kylän talojen tiilipiiput tuhoutuivat, myös tiilestä rakennettu hieno kylätalo tuhoutui. Muuten kaikki tämän kylän talot selviytyivät hyvin vähillä vammoilla ja ovat asuinkelvollisia. Uusimmissa rakennuksissa ja puutaloissa ei juuri suuria vahinkoja järistykset aiheuta, ongelmana ovat vanhat tiilirakennukset.

Eilen illalla (to 16.3.2012) istuin tässä pöydän ääressä lukemassa. Vieressäni olevasta vitriinistä kuului lasin kilinää, kun ne kolisivat toisiansa vasten. Aamulla katsoin netistä, maanjäristys oli 3,5 magnitudin vahvuinen Richterin asteikolla mitattuna. Sitä tuskin huomasi, mutta silti hieman selkäpiitä kylmäsi. Tämä on normaalia tässä maassa.

Moni kommentoi edellistä blogikirjoitusta, kuinka kivaa oli kuulla ääniämme. Niinpä tähän on liitetty pieni video Oulan dilemmasta, millaisen Legon hän ostaisi. Edellistä legoa tammikuussa ostettaessa Oula lupasi, että ostaa seuraavan vasta kahden kuukauden kuluttua. 5.3 koitti sitten se suuri hetki, mutta kahden kuukauden aikana mieli oli muuttunut laidasta laitaan noin viisi kertaa päivässä, mikä tekee yhteensä lähes 300 mielen muutosta. Muutama Lego-lehtinen on selattu repaleiseksi ja vielä matkalla kauppaan mieli myllersi. Lopulta mieluinen kuitenkin tuli valituksi.

Lisätty sunnuntaiaamuna 18.3:
Viime yönä klo 00:55 järistys kesti 2 sekunttia, voimakkuus 4.3 magnitudia Richterina asteikolla mitattuna. Järistyksen polttopiste oli 10 km meistä koilliseen, eli meressä ja 10 km:n syvyydessä:
http://www.geonet.org.nz/earthquake/quakes/3675685g.html
Tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt korvan vieressä. Olimme Timon kanssa vielä hereillä, mutta lapset nukkuivat, eivätkä heränneet. Talo heilahti pari kertaa, mutta kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Hetken päästä tuli olo, että oliko tuo todellinen, varmaan kuvittelimme  koko asian. Netistä kuitenkin löytyi heti Kerikerin sääaseman tekemät havainnot ja koordinaatit.

Richterin asteikko perustuu kymmenkantaiseen logaritmiin, ts. arvon kasvaessa yhdellä järistyksen voimakkuus on kasvanut kymmenkertaiseksi. Kuitenkin vapautuva energiamäärä nousee aina 32-kertaisesti. Näin ollen vuoden takainen tuhoisa maanjäristys oli viimeöistä 20 kertaa voimakaampi (6.3 mag), mutta siitä vapautunut energiamäärä jopa 64 kertaa suurempi.
4,0 - 4,9 magnitudin järistyksiä on maailmassa vuosittain arviolta n 6200 kpl. Wikipedian mukaan tällöin ikkunat helisevät, mutta merkittävät vahingot ovat epätodennäköisiä.
Mitään ei ole vahingoittunut, aurinko paistaa ja lähdemme laivalaiturille tekemään uimahyppyjä...

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/Diamond+Harbour+ja+Christchurch/

Mt Cook on maoriksi Aoraki

Kaikouran ja valassafarin jälkeen jatkoimme matkaa itärannikkoa alas Christchurchiin. Kävimme esittäytymässä kahdessa talossa ja saimme kodinvahtipestin molemmista. Ennen ensimmäistä pestiä meillä olisi viikko aikaa käydä jossain. Ajelimme Timaruun, pieneen merenrantakaupunkiin. Sää meni aika koleaksi ja sateiseksi joten vuokrasimme leirintäalueelta pienen huoneen. Päätös oli oikea, sillä vettä tuli aikuisten oikeasti paljon. Leirintäalueen isäntä oli oikea moottoriturpa eli puhui koko ajan. Hän antoi mainioita vihjeitä minne kannattaa mennä ja miten välttää turhat turistimaksut (isäntä oli englantilainen). Pähkäilimme lähteäkö rannikkoa pitkin vielä etelämmäksi vaiko vuorille. Säätiedotuksen nähtyämme suunta oli selvä – vuorille!

Tulimme Mt. Cookin kylään illan suussa ja löysimme heti Timarun leirintäalueelta saamiemme neuvojen mukaisesti mainion majapaikan. Meillehän sopi hyvin yöpyä Uuden-Seelannin alppiseuran majalla. Saimme oman huoneen ja yhteinen keittiö- & olohuonetila oli tosi kodikas ja vuoristohenkinen - kuinkas muuten.

Mt Cook on Uuden–Seelannin ja koko Australasian korkein vuori. Se yltää 3 754 metrin korkeuteen ja on osa Etelä-Alppien vuorijonoa. Alueen kansallispuisto pitää sisällään suurimman osan Uuden-Seelannin 3050 metriä ylittävistä huipuista. Täällä näitä on 22 kappaletta. Korkeimmat huiput ovat ikään kuin jonossa ja muodostavat harjanteen joka kulkee Etelä-Saaren pituusakselin suuntaisesti. Harjanteilla on useita jäätiköitä, jotka putoavat paikoin jyrkästikin alas laaksoihin. Lumiraja kulkee nyt noin 1800 m korkeudessa johtuen kylmistä öistä. 

Täällä Uuden–Seelannin vuorikiipeilyn kehdossa myös Sir Edmund Hillary aikoinaan opiskeli vuorikiipeilyn saloja. Hillary on varmaan kansainvälisesti kuuluisin kiwi (Uusi-Seelantilainen), sillä yhdessä šerpa-oppaansa, Tenzing Norgayn kanssa he olivat vuonna 1953 ensimmäiset Mt. Everestin valloittaneet. Hillary on siis kansallissankari ja kylässä oleva tiedekeskus kantaa Hillaryn nimeä. Siellä on myös Hillaryn seikkailuista kertova näyttely. Hillary on kuulemma myös 5 $ setelissä. Pitääpä katsoa tarkemmin….

Vielä saapumispäivänämme ehdimme käydä Lake Hookerin jäätikköjärvellä, minne oli noin 3-4 tunnin edestakainen vaellus. Reppuun eväät,  käsiin vaellussauvat ja silmille aurinkolasit. Suunta kohti  laakson perällä olevaa jäätikköä! Sää oli sen verran pilvinen, että aurinkolasit nostettiin otsalle jo 50 m jälkeen eikä vuortenhuippuja näkynyt. Reitti oli aika ruuhkainen, tosin lähes kaikki tulivat jo takaisinpäin. Matkalla oli kaksi hienoa riippusiltaa sekä vuorenseinämään louhittu kapea väylä, jota pitkin kulkijan piti edetä. Alhaalla vaahtosi koski, joten oli mukava edetä kun maisema muuttui koko ajan ja askelta piti sovitella. Jäätikköjärvelle saavuimme hyvissä voimin ja söimme eväät jäätikköä katsellen. Paluumatka oli aika haipakkaa, koska ilta alkoi pikkuhiljaa pimetä. Yöllä olikin sitten jonkin sortin myrsky, joka jatkui vielä seuraavalle päivälle. Päätimme pitää seuraavan päivän rokulia tehden jonkin verran läksyjä sekä katsoimme tiedekeskuksen tieteiselokuvia oikein urakalla.

Nämä kiwit ovat kovia poikia vuoristohommissa ja suhtautuvat vuoristoaktiviteetteihin vakavasti. Vaikka huiput eivät Himalajan korkeuksiin ylläkään, niin olosuhteet ovat vaativat. Meren läheisyys aiheuttaa säätilan nopean vaihtumisen ja lunta tuppaa joskus tulemaan vietävästi. Alueen vuorikiipeilyonnettomuuksissa on kuollut runsaat 200 henkeä vuosisadan aikana. Lumivyöryt, railot, kivivyöryt ja hypotermia ovat vaatineet uhrinsa. Katsoimme mielenkiintoisen dokumenttifilmin vuorien pelastuspartion toiminnasta. Kovaa hommaa ja ainakin tässä filmissä pelastettava saatiin nostettua rotkosta ylös, mutta kuoli sairaalassa vammoihinsa. Apu ei päässyt myrskyn vuoksi ajoissa perille. Tenavat tuumasivat filmin loputtua, ettei vuorikiipeily ole heitä varten. Isä tietysti oli eri mieltä ja huomenna mentäisiin kokeilemaan riittääkö reisissä papua!

Seuraava päivä ja Sealy Lakes. Tavoitteenamme oli 4 tunnin vaellus Sealy Lakesille. Sieltä kuulemma avautuisi upeat näkymät Mt Cookille ja muille huipuille. Täältä polku jatkuisi vielä ylemmäs 1800 metriin  Muellers Hutille (vuoristomaja, jossa 30 vuodepaikkaa). Päivä oli kuin morsian, aurinko lämmitti siniseltä taivaalta, eikä tuulenvirettäkään käynyt. Pian polku törmäsi vuorimassiiviin kuin seinään ja lähti kapuamaan suoraan ylöspäin. Matkaa helpottamaan oli rakennettu portaat, jotka sitten jatkuivatkin Sealy Lakesin näköalapaikalle asti. Meille ei koko aikana ollut oikein selvinnyt, mitä ne Sealy Lakesit oikein ovat. Ei ainakaan järviä, koska niitä kartan mukaan ei siellä ollut. Arvelimme, että eiköhän siellä jokin kyltti tule vastaan. No, ei tullut vaan siellä oli jonkin sortin työmaa pikkukaivinkoneineen. Koneet oli helikopterilla sinne viety. Emme siis tajunneet, että ne kaksi pientä ja hitsin kylmää lammikkoa olivat ne Sealy Lakesit. Maisema oli kyllä upea ja kamera lauloi. Mutta me haluttiin vielä ylemmäs ja tavoitteeksemme tulikin lumiraja. Siihen olisi sitten pakko pysähtyä, sillä jaloissamme oli myös vaellussandaaleja. 

Aurinko rökötti siihen malliin, että oli pakko vähentää vaatetusta. Melkein kaikki riisuttiin mitä voitiin, taikakin päätti matkan pikkuhousuissa. Oula tuumasi hieman ennen tavoitetta, että hän ei kiipeä enää metriäkään. Sovimme, että Oula odottelee polun vieressä kivillä ja ottaa pötkötellen aurinkoa. Me muut halusimme kuitenkin huiputtaa tämän vuoren. Matkaa oli jäljellä noin 20 minuuttia vaikka määränpää näkyikin selvästi. Nyt matkalla ei enää ollut portaita vaan polku haki reittiään mistä parhainten taisi. Loppua kohti seinämä jyrkkeni, matkaa tehtiin "nelinkontin" ja oli väisteltävä isoja murikoita, myös lumi alkoi tulla vastaan. Seuraavalle harjanteelle vielä ja sieltä avautuisivat upeat maisemat vuoren toiselle puolelle. Mutta seuraako meitä jokin.. joku vilahteli alapuolellamme kallioiden välissä, jo hetken luulimme, että Klonkkuko se siellä meitä vakoilee…. Ei se ihan Klonkku ollut, vaan Oula hyppeli takki auki kivillä ja etsi ihan omaa reittiä ja tuli heittämällä harjanteelle. Ja kyllä se vaan kannatti, sillä miesten vuoristopissauskilpailu oli vasta alkamassa. Täällä söimme myös eväät ja nautimme mahtavista näkymistä. Matka alaspäin oli tuskaa ainoastaan retkikuntamme täysi-ikäisille jäsenille. Kaksi tuntia jyrkkää polkua ja portaita alaspäin alkoi tuntua ikävältä polvissa ja pohkeissa. Koko reissu harjanteelle ja takaisin kesti noin 6,5 tuntia. Kävimme 1800 metrin korkeudessa. Olimme varsin ylpeitä itsestämme!

Mahtava reissu ja tykkäsimme Mt Cookista kovasti. Jotenkin viihdyimme merenrantojen jälkeen paremmin täällä. Olemmeko siis enemmän kotonamme vuoristossa?

Siellä kotitunturissa Ylläksellä kaverit ovat viettäneet hiihtolomaa. Me taasen olemme ahkeroineet opiskelujen parissa kaikki neljä. Meillä on niin hieno talo käytössämme Diamond Harbourissa,  Christchurchissa, että täältä ei halua olla poissa. Lisää tästä talosta ja sen asukkaista seuraavassa tarinassa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/24.%20Mt%20Cook/

Valasretki

Teimme sen viime viikonloppuna, pitkään odotetun valasretken. Olimme jo kuukausi sitten Kaikourassa käydessämme päättäneet, että sinne menemme uudestaan. Etelä-Saaren itärannikolla Blenheimin ja Christchurchin välissä sijaitseva vajaan 4000 asukkaan kaupunki on kuuluisa merieläimistään: äyriäisistä, linnuista, hylkeistä, delfiineistä ja valaista. Myös vuoret sijaitsevat aivan rannan tuntumassa ja talvisin Kaikourassa voikin harrastaa laskettelua Mt Lyfordilla ja lainelautailua samana päivänä. Kaikouran niemimaan ympärillä merielämä on vilkasta sen syvien vesien vuoksi. Kauttaaltaan n 90 metrin syvyisessä merenpohjassa on rotko, jolla on syvyyttä jopa 800 metriä. Kylmät ja lämpimät merivirrat virtaavat rotkossa vastakkaisiin suuntiin eri syvyyksissä ja samalla nostaa merenpohjasta pieneliöstön niihin syvyyksiin, joissa kalat syövät. 1980 -luvulle asti kukaan ei ollut kiinnostunut Kaikourasta, se oli unelias ja pieni rapukylä. Maorin kielellä ”Kai” tarkoittaakin ruokaa ja ”koura” rapua. Nykyisin Kaikoura on suosittu turistikohde.
Kaikoura Peninsula Walkaway on kuuluisa vaellusreitti, jota pitkin mekin vaelsimme parina päivänä. Hylkeet lojuivat vierellämme, nyt nekin tuntuvat jo niin tavanomaisilta otuksilta. Valasreissut tulee varata etukäteen ja olimme päättäneet sääennusteiden perusteella osallistua reissulle kolmantena Kaikoura-päivänämme. Merenkäynti ei ollut liian kovaa. Teimme ensin matkaa 50 hengen ryhmässä isolla moottorialuksella noin puoli tuntia avomerelle. Istuimme kaikki pehmeissä nahkaistuimissa kuin lentokoneessa. Opas kertoo, että ei kannata odotella liikoja, yleensä nähdään yksi valas, kaikki muu olisi plussaa. Täällä voi kuuleman mukaan tavata miekkavalaita, ryhävalaita, etelänmustavalaita, pallopäävalaita, mutta kaikkein yleisin on kaskelotti. Kapteeni pysäyttää aluksen ja me pääsemme kannelle etsimään valaita. Niiden pitäisi näkyä helposti valaiden puhaltaman vesihöyrypatsaan vuoksi. Kaikouran vuoret häämöttävät hämärästi horisontissa. Odottelemme ja yritämme erottaa aaltojen seasta elämää. Yllämme lentää paljon albatrosseja ja myrskylintuja (petrel). Suurimpien albatrossien siipiväli voi olla jopa 3 metriä. Linnut kuuleman mukaan lentävät usein valaiden yläpuolella. Valassafarit ovat pääasiassa odottelua, koska kyse on oikeasta ajoituksesta. Valas on sukelluksissa 35-55 minuuttia ja käy sukellusten välissä pinnassa hengittämässä 10-15 minuutin ajan. Laivan kapteeni kuuntelee erityisellä laitteella pinnan alla kuuluvia ääniä. Valaan ääntely kuulostaa samalta kuin sormien napsuttelu. Tovin kuluttua kapteeni kuulee ääneen ja päättää siirtää alusta. Ajamme kymmenisen minuuttia hiljakseen uuteen paikkaan ja kapteeni kuuntelee taas. Nyt hän kuulee valaan äänen selvästi ja jatkamme odotusta. Kysyin oppaalta, että kuinka usein valas jää näkemättä. Jos näin käy, rahoista palautetaan 80 %. Mietin jo mihin ravintolaan menemme syömään. Nuudelia onkin syöty jo liian pitkään. Safariyritys tekee 6-7 safaria joka päivä viikon jokaisena päivänä. Kerran neljässä viikossa tulee sellainen tilanne, että rahoja palautetaan asiakkaille. Luovun ravintolahaaveesta ja mietin mitä seuraavaksi sekoittaisimme nuudeleihin. Samalla se näkyy, valtava hahmo nousee pintaan ja sylkee vesihöyryä kolmen metrin korkeuteen. Se on ihan vieressämme. Tämä on kaskelotti, n 17 metriä pitkä ja pää on noin kolmanneksen koko vartalosta. Kaskelotin aivot painavat noin 9,2 kiloa ja ovat näin elinkunnan suurimmat. Täällä on vain urosvalaita, naaraille 15,4 asteen vesi on liian kylmä. Kysyn oppaalta, miksi urokset elävät täällä ilman naaraita. Noin 15 -vuotiaina valaat lähtevät omille teilleen ja näillä vesillä poikamiehet tapaavat temmeltää. Kun urokset tulevat sukukypsiksi n 30 vuoden iässä, ne hakeutuvat naaraiden luokse lämpimimpiin vesiin. Valas elää noin 90 vuotta. Olemme lukeneet, että täällä jokaisella valaalla on oma nimi ja ne tunnistetaan pyrstöstä. Tämän uroksen nimi on Tutu ja sen on arvioitu painavan lähes 50 tonnia. Kaskelotti voi sukeltaa jopa 3000 metriin ja voi olla sukelluksissa kaksi tuntia. Kaskelotti syö pääasiassa jättiläismustekaloja sekä kaikenlaisia kaloja. Syvyyksissä näkyvyys on perin huono ja kaskelotti paikantaakin saaliinsa usein kaikuluotaamalla. Sitä varten kaskelotin otsassa on valtava 2,5 tuhannen litran öljyvarasto. Aikoinaan kun Alaskassa ensimmäisen kerran onnistuttiin saalistamaan Kaskelotti, sen päästä löytyvää öljyä luultiin siemennesteeksi. Tämän vuoksi kaskelotti on englanniksi Sperm Whale.
Runsaat 10 minuuttia on kulunut. Nyt opas näkee merkkejä siitä, että valas on lähdössä uudestaan sukelluksiin. Hän kehottaa olemaan valppaana kameroiden kanssa. Vielä muutama henkäys ja sitten valtava otus kääntyy hitaasti, köyristää selkänsä taittamalla ruhonsa ja tekee yhden heilautuksen valtavalla pyrstöllään lipuen hiljaa pinnan alle. Olemme kohdanneet luomakunnan suurimman olion, jonka sydämeen mahtuisimme asumaan koko perhe.

Tätä tarinaa kirjoittelemme upeissa vuoristomaisemissa Aorakissa. Ihailemme, kuinka ilta-auringon viimeiset säteet valaisevat Oseanian korkeinta huippua, Mt Cookia. Siitä lisää seuraavassa tarinassa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/23.+Valasretki/