Mt Cook on maoriksi Aoraki

Kaikouran ja valassafarin jälkeen jatkoimme matkaa itärannikkoa alas Christchurchiin. Kävimme esittäytymässä kahdessa talossa ja saimme kodinvahtipestin molemmista. Ennen ensimmäistä pestiä meillä olisi viikko aikaa käydä jossain. Ajelimme Timaruun, pieneen merenrantakaupunkiin. Sää meni aika koleaksi ja sateiseksi joten vuokrasimme leirintäalueelta pienen huoneen. Päätös oli oikea, sillä vettä tuli aikuisten oikeasti paljon. Leirintäalueen isäntä oli oikea moottoriturpa eli puhui koko ajan. Hän antoi mainioita vihjeitä minne kannattaa mennä ja miten välttää turhat turistimaksut (isäntä oli englantilainen). Pähkäilimme lähteäkö rannikkoa pitkin vielä etelämmäksi vaiko vuorille. Säätiedotuksen nähtyämme suunta oli selvä – vuorille!

Tulimme Mt. Cookin kylään illan suussa ja löysimme heti Timarun leirintäalueelta saamiemme neuvojen mukaisesti mainion majapaikan. Meillehän sopi hyvin yöpyä Uuden-Seelannin alppiseuran majalla. Saimme oman huoneen ja yhteinen keittiö- & olohuonetila oli tosi kodikas ja vuoristohenkinen - kuinkas muuten.

Mt Cook on Uuden–Seelannin ja koko Australasian korkein vuori. Se yltää 3 754 metrin korkeuteen ja on osa Etelä-Alppien vuorijonoa. Alueen kansallispuisto pitää sisällään suurimman osan Uuden-Seelannin 3050 metriä ylittävistä huipuista. Täällä näitä on 22 kappaletta. Korkeimmat huiput ovat ikään kuin jonossa ja muodostavat harjanteen joka kulkee Etelä-Saaren pituusakselin suuntaisesti. Harjanteilla on useita jäätiköitä, jotka putoavat paikoin jyrkästikin alas laaksoihin. Lumiraja kulkee nyt noin 1800 m korkeudessa johtuen kylmistä öistä. 

Täällä Uuden–Seelannin vuorikiipeilyn kehdossa myös Sir Edmund Hillary aikoinaan opiskeli vuorikiipeilyn saloja. Hillary on varmaan kansainvälisesti kuuluisin kiwi (Uusi-Seelantilainen), sillä yhdessä šerpa-oppaansa, Tenzing Norgayn kanssa he olivat vuonna 1953 ensimmäiset Mt. Everestin valloittaneet. Hillary on siis kansallissankari ja kylässä oleva tiedekeskus kantaa Hillaryn nimeä. Siellä on myös Hillaryn seikkailuista kertova näyttely. Hillary on kuulemma myös 5 $ setelissä. Pitääpä katsoa tarkemmin….

Vielä saapumispäivänämme ehdimme käydä Lake Hookerin jäätikköjärvellä, minne oli noin 3-4 tunnin edestakainen vaellus. Reppuun eväät,  käsiin vaellussauvat ja silmille aurinkolasit. Suunta kohti  laakson perällä olevaa jäätikköä! Sää oli sen verran pilvinen, että aurinkolasit nostettiin otsalle jo 50 m jälkeen eikä vuortenhuippuja näkynyt. Reitti oli aika ruuhkainen, tosin lähes kaikki tulivat jo takaisinpäin. Matkalla oli kaksi hienoa riippusiltaa sekä vuorenseinämään louhittu kapea väylä, jota pitkin kulkijan piti edetä. Alhaalla vaahtosi koski, joten oli mukava edetä kun maisema muuttui koko ajan ja askelta piti sovitella. Jäätikköjärvelle saavuimme hyvissä voimin ja söimme eväät jäätikköä katsellen. Paluumatka oli aika haipakkaa, koska ilta alkoi pikkuhiljaa pimetä. Yöllä olikin sitten jonkin sortin myrsky, joka jatkui vielä seuraavalle päivälle. Päätimme pitää seuraavan päivän rokulia tehden jonkin verran läksyjä sekä katsoimme tiedekeskuksen tieteiselokuvia oikein urakalla.

Nämä kiwit ovat kovia poikia vuoristohommissa ja suhtautuvat vuoristoaktiviteetteihin vakavasti. Vaikka huiput eivät Himalajan korkeuksiin ylläkään, niin olosuhteet ovat vaativat. Meren läheisyys aiheuttaa säätilan nopean vaihtumisen ja lunta tuppaa joskus tulemaan vietävästi. Alueen vuorikiipeilyonnettomuuksissa on kuollut runsaat 200 henkeä vuosisadan aikana. Lumivyöryt, railot, kivivyöryt ja hypotermia ovat vaatineet uhrinsa. Katsoimme mielenkiintoisen dokumenttifilmin vuorien pelastuspartion toiminnasta. Kovaa hommaa ja ainakin tässä filmissä pelastettava saatiin nostettua rotkosta ylös, mutta kuoli sairaalassa vammoihinsa. Apu ei päässyt myrskyn vuoksi ajoissa perille. Tenavat tuumasivat filmin loputtua, ettei vuorikiipeily ole heitä varten. Isä tietysti oli eri mieltä ja huomenna mentäisiin kokeilemaan riittääkö reisissä papua!

Seuraava päivä ja Sealy Lakes. Tavoitteenamme oli 4 tunnin vaellus Sealy Lakesille. Sieltä kuulemma avautuisi upeat näkymät Mt Cookille ja muille huipuille. Täältä polku jatkuisi vielä ylemmäs 1800 metriin  Muellers Hutille (vuoristomaja, jossa 30 vuodepaikkaa). Päivä oli kuin morsian, aurinko lämmitti siniseltä taivaalta, eikä tuulenvirettäkään käynyt. Pian polku törmäsi vuorimassiiviin kuin seinään ja lähti kapuamaan suoraan ylöspäin. Matkaa helpottamaan oli rakennettu portaat, jotka sitten jatkuivatkin Sealy Lakesin näköalapaikalle asti. Meille ei koko aikana ollut oikein selvinnyt, mitä ne Sealy Lakesit oikein ovat. Ei ainakaan järviä, koska niitä kartan mukaan ei siellä ollut. Arvelimme, että eiköhän siellä jokin kyltti tule vastaan. No, ei tullut vaan siellä oli jonkin sortin työmaa pikkukaivinkoneineen. Koneet oli helikopterilla sinne viety. Emme siis tajunneet, että ne kaksi pientä ja hitsin kylmää lammikkoa olivat ne Sealy Lakesit. Maisema oli kyllä upea ja kamera lauloi. Mutta me haluttiin vielä ylemmäs ja tavoitteeksemme tulikin lumiraja. Siihen olisi sitten pakko pysähtyä, sillä jaloissamme oli myös vaellussandaaleja. 

Aurinko rökötti siihen malliin, että oli pakko vähentää vaatetusta. Melkein kaikki riisuttiin mitä voitiin, taikakin päätti matkan pikkuhousuissa. Oula tuumasi hieman ennen tavoitetta, että hän ei kiipeä enää metriäkään. Sovimme, että Oula odottelee polun vieressä kivillä ja ottaa pötkötellen aurinkoa. Me muut halusimme kuitenkin huiputtaa tämän vuoren. Matkaa oli jäljellä noin 20 minuuttia vaikka määränpää näkyikin selvästi. Nyt matkalla ei enää ollut portaita vaan polku haki reittiään mistä parhainten taisi. Loppua kohti seinämä jyrkkeni, matkaa tehtiin "nelinkontin" ja oli väisteltävä isoja murikoita, myös lumi alkoi tulla vastaan. Seuraavalle harjanteelle vielä ja sieltä avautuisivat upeat maisemat vuoren toiselle puolelle. Mutta seuraako meitä jokin.. joku vilahteli alapuolellamme kallioiden välissä, jo hetken luulimme, että Klonkkuko se siellä meitä vakoilee…. Ei se ihan Klonkku ollut, vaan Oula hyppeli takki auki kivillä ja etsi ihan omaa reittiä ja tuli heittämällä harjanteelle. Ja kyllä se vaan kannatti, sillä miesten vuoristopissauskilpailu oli vasta alkamassa. Täällä söimme myös eväät ja nautimme mahtavista näkymistä. Matka alaspäin oli tuskaa ainoastaan retkikuntamme täysi-ikäisille jäsenille. Kaksi tuntia jyrkkää polkua ja portaita alaspäin alkoi tuntua ikävältä polvissa ja pohkeissa. Koko reissu harjanteelle ja takaisin kesti noin 6,5 tuntia. Kävimme 1800 metrin korkeudessa. Olimme varsin ylpeitä itsestämme!

Mahtava reissu ja tykkäsimme Mt Cookista kovasti. Jotenkin viihdyimme merenrantojen jälkeen paremmin täällä. Olemmeko siis enemmän kotonamme vuoristossa?

Siellä kotitunturissa Ylläksellä kaverit ovat viettäneet hiihtolomaa. Me taasen olemme ahkeroineet opiskelujen parissa kaikki neljä. Meillä on niin hieno talo käytössämme Diamond Harbourissa,  Christchurchissa, että täältä ei halua olla poissa. Lisää tästä talosta ja sen asukkaista seuraavassa tarinassa.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/24.%20Mt%20Cook/