Maorit

Maorit ovat Uuden Seelannin alkuperäiskansaa. He ovat lähtöisin Polynesiasta, josta he saapuivat useina muuttoaaltoina suurissa kanooteissa Tyynen Valtameren yli Uuteen Seelantiin (maorin kielellä Aotearoaan) 800–1300-luvuilla. Maorin kielessä sana māori tarkoittaa normaalia tai alkuperäistä. Alun perin sillä erotettiin ihmiset hengistä ja muista yliluonnollisista olioista. Maorit itse kutsuivat itseään usein nimityksellä "tangata whenua" eli maan asukkaat. Maorien kieli pysyi pitkään melko samanlaisena kuin muilla Polynesian saarilla. Kun kapteeni James Cook saapui Uuteen-Seelantiin 1780-luvulla, hänen tahitilainen kokkinsa saattoi toimia tulkkina eurooppalaisten ja maorien välillä.

Vietimme ikimuistoisen illan maorien Tamaki-kylässä, jossa pääsimme näkemään heidän elämäänsä ja sopeutumistaan uuteen maahan sekä myöhemmin länsimaisiin tapoihin totuttautumiseen ja kompromisseihin Uuden Seelannin Eurooppalaistumisen myötä. Heidän kädentaitonsa on ollut ja on edelleen hyvin merkittävä. Siitä osoituksena mm. valtavat kaksituhatta kiloa painavat sotakanootit, joilla he vierailivat eri heimojen luona ja tekivät kalastus- ja metsästysretkiä. Jokaisessa kanootissa oli aina oma päällikkö ja heimovierailut noudattivat säännönmukaista protokollaa. Vierailevalla heimolla täytyy olla päällikkö, joka vastaanottaa rauhan tarjouksen. Niinpä myös meidän bussissa valittiin päällikkö edustamaan omaa ”heimoamme”. Edustustehtävää kunnioitetaan maorien keskuudessa ja päällikkö saa myös erityiskohtelun. Päällikkö on aina mies ja hänellä tulee olla paljon hyviä ominaisuuksia, kuten voimaa ja rohkeutta. Niinpä meidän isä valittiin meitä kuljettaneen bussin päälliköksi. Kukaan ei kuitenkaan saa astua linnoitettuun kylään ennen kuin Powhiri, eli virallinen tervetulotoivotus on tehty. Tämä oli pelottavan näköinen esitys, jossa sotilaat vuoronperään huitoivat aseillaan ja tekivät Pukanan (mahdollisimman pelottava ilme) työntämällä kieltänsä ulos ja pyörittämällä silmiänsä. Meitä oli varoitettu, että kukaan ei saa esityksen aikana nauraa, ei edes hymyillä.  Lopulta Karanga (tervetulohuuto) kaikui Maraen (kylän) läpi ja saimme mennään sisään pyhään kylään. Tässä vaiheessa meidän päällikkö tervehti Maoriheimon päällikköä perinteisellä tavalla: molemmat laittavat oikean kätensä toisen olkapäälle ja painavat neniä vastakkain kaksi kertaa.

Kylässä vierailimme maorien majoissa, näimme heitä veisto- ja kaislatöidensä äärellä ja bussien päälliköille opetettiin myös Haka-tanssi. Kylässä on myös iso talo (wharenui), joka toimii kohtauspaikkana ja edustaa Maorien esi-isien menneisyyttä. Talojen etulistot onkin kirjailtu taidokkain veistoksin, joita olemme nähneet paljon ajellessamme maaseuduilla maorialueilla. Näimme vielä monta tanssi- ja lauluesitystä sekä mielenkiintoisen filminpätkän siitä, mitä tapahtui kun Eurooppalaiset alkoivat valua maahan:

Maorit eivät tunnista sanaa vieras. On vain paljon ystäviä, joita emme ole ennen tavanneet. Tämän, sekä Eurooppalaisten mukanaan tuomien uusien hyödyllisten asioiden ja tarvikkeiden – purjeveneet, viljan siemenet, liha- ja siipikarja, lääkkeet, joista maoreilla ei ennen Eurooppalaisia ollut tietoakaan – johdosta Maorit ottivat Eurooppalaiset avosylin vastaan. Pian syntyi kuitenkin ongelmia. Maorien mukaan ihminen ei voi omistaa maata vaan maa omistaa ihmiset. Maorit eivät ymmärtäneet sitä, että kun he päästivät Eurooppalaiset maillensa, pian Eurooppalaiset ottivat maat haltuunsa, eivätkä päästäneet maoreja enää hallitsemillensa alueille. Syntyi paljon tappeluita ja kahakoita, joissa maorit eivät pärjänneet Eurooppalaisten tuliaseille. Toinen valtava kriisi oli Eurooppalaisten tuomat kulkutaudit, joihin maoreilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä. Niinpä 1800- ja 1900 –lukujen vaihteessa maoreja oli jäljellä enää neljännes siitä määrästä, mitä heitä oli Eurooppalaisten tullessa maahan. Maoreiden pelättiin kuolevan sukupuuttoon. (Wikipedia: 1830-luvulla maoreja oli 60 000 ja eurooppalaisia 2 000, vuonna 1896 maoreja oli vain 42 000 ja eurooppalaisia yli 700 000. Tämän jälkeen vielä kulkutaudit tiputtivat maoriväestön puoleen.).

1900 –luvun alussa maoriväestö alkoi kuitenkin jälleen kasvaa ja he onnistuivat säilyttämään kulttuurinsa. Toisessa maailmansodassa taisteli yli 17 000 maorivapaaehtoista. Lähtemällä vapaaehtoisina sotaan, he toivoivat saavansa tasavertaisen aseman Eurooppalaisten rinnalla Uudessa Seelannissa (Uusi-Seelanti oli liitetty Isoon-Britanniaan 1840-luvulla). 1960-luvulta alkaen alkoi kulttuurinen herääminen. Maorien määrän lisääntyminen toi heille kasvavaa poliittista valtaa. Uudessa-Seelannissa hyväksyttiin päätös, jossa luvattiin maksaa maoriheimoille korvauksia heidän menettämistään maista. Korvaukset olivat kuitenkin hyvin pieniä. 1960-luvulla alkoi myös maoriväestön kaupungistuminen ja nykyisin suurin osa maoreista asuu kaupungeissa.

Vierailumme Tamakikylässä huipentui maukkaaseen hangissa (maauuni) valmistettuun illalliseen, jossa oli tarjolla lammasta, kanaa, kalaa, simpukoita, makeita maoriperunoita, porkkanaa, herneitä ym. herkkuja. Lopuksi oli poroporoaki (päätösseremonia), jossa meidän isä muiden päälliköiden kanssa esitti Haka-tanssin. Bussikyyti takaisin Rotoruan kaupunkiin oli myös ratkiriemukas. Päällikkö aloitti karaokelaulut, joita kukin kansalaisuus jatkoi omillaan. Välillä laulettiin yhteislauluna ja maorinaiskuljettajamme pyöritti isoa bussia pienessä liikenneympyrässä ainakin 20 kertaa. Rotoruassa meidät vaihdettiin pikkubussiin, joka ajoi meidät keskiyöllä valtavalle leirintäalueelle telttamme oviaukon eteen. Retkemme huipensi vielä keskiöinen otsalamppuretki luolaan, jossa välkkyi tuhansittain kiiltomatoja.

Kuvia: http://magictrip.kuvat.fi/kuvat/18.+Maorit/